Ällöttävä proteiini, mielenkiintoinen rekrytointitapahtuma ja ihanat harrastukset

Oppitunteja, toimittajakeikkaa, postin hommia, salilla käyntiä, työhaastattelua, avustajapalaveria ja ties mitä on mahtunut miun viikkoon ja se on myös syy, miksi miulla ei ole yhtenäkään iltana ollut aikaa tulla päivittelemään blogia. Tiistaista asti olen yrittänyt löytää sopivaa rakoa, mutta nyt vasta  pääsin postauksen pariin.

Kuluva viikko on ollut melkoista juoksemista paikasta toiseen, mutta en valita, sillä olen iloinen kaikista työmahdollisuuksista ja siitä, että minulla on vapaa-ajalla harrastuksia, joiden parissa on mukava viettää aikaa. Torstaisin käymme ihanan Jennin kanssa valokuvauskurssilla harjaannuttamassa kamerankäyttötaitojamme ja se onkin yksi viikon odotetuimmista jutuista, sillä olen jo pitkään halunnut oppia hyödyntämään järkkärini erilaisia toimintoja paremmin - kansalaisopiston järjestämä kurssi on siihen tarkoitukseen oikein hyvä ja olen oppinut lyhyessä ajassa monia asioita kamerastani ja kuvaamisesta. Toivotaan, että kurssin edetessä taitojen karttuminen näkyy myös blogin puolelle ilmestyvissä kuvissa!

Harrastukseksi laskettakoon myös eilinen laskettelureissu Maarianvaaralle. Ei ehditty viime vuonna käydä laisinkaan laskettelemassa ja viikolla sain idean, että viikonloppuna on kyllä mentävä laskemaan, kun luvattiin niin hyvää keliä. Niimpä pakkauduimme Mikon kanssa toppavaatteisiin ja huristelimme rinteisiin. Oli ihana päästä laskemaan pitkästä aikaa - vaikka taidot olivatkin aluksi hieman ruosteessa ja huimapäisyys oli mystisesti kadonnut jonnekin, päädyin laskemaan lähes kaikkia rinteitä ja hyvin pysyin pystyssä. Tykkäsin Maarianvaarasta siinäkin mielessä, että siellä on melko loivat rinteet ja rimakauhun iskiessä pääsi laskemaan helppoja lasten mäkiä ennen suurempiin rinteisiin siirtymistä! Ainoa miinuspuoli oli se, että keskukseen piti ostaa Snow Card -hissilippu ja koko korttia ei tarvittu hissiin menemiseen.. Keskuksessa siis piti maksaa 6 euroa pelkästä kortista, jolla ei ole mitään tekemistä heidän hissijärjestelmiensä kanssa - haiskahti hieman rahastukselta!

Proteiinijauheiden kritisoija maistoi tällä viikolla ensimmäistä kertaa proteiinivanukasta ja -lättyjä. Ostin Fast:n jauheita Prismasta ja päätin kokeilla, ovatko ne nyt oikeasti niin hyviä kuin sanotaan. Ja YÖK, en varmasti osta uudelleen. Vanukas maistui kyllä ihan mukavan suklaiselle ja hyvälle, mutta samalla niin keinotekoiselle. Mietin koko ajan sitä juodessani, että mitähän kaikkea tähänkin on tungettu (makeutusainetta, makeutusainetta ja makeutusainetta..). Lätyt olivatkin vielä aivan toinen juttu; maistoin palan toffeen ja banaanin makuista lättyä ja siihen se sitten jäikin. Eihän kukaan voi syödä niin makeaa lättyä (ja mie laitoin vielä extrapaljon maitoa..). Sekin maistui keinotekoiselle ja sadalle eri makeutusaineelle. Ei tullut minusta proteiinijauheiden ystävää, mikä lieneekin vain ihan hyvä - liika proteiinihan vain varastoituu kehoon ja monipuolisella ruokavaliolla saan kyllä ihan riittävästi proteiinia vaikka liikkuisin kuinka paljon.

Kävin viikolla myös rekrytointitapahtumassa, joka kesti peräti kaksi tuntia! Hain erääseen tavarataloon kassamyyjäksi ja tavallisen "työnantaja kysyy ja työnhakija vastaa" haastattelun sijaan pääsimmekin näyttämään taitojamme myymälän puolella. Alkuesittelyn jälkeen lähdimme siis myymälään pakkaamaan ihmisten ostoksia sekä järjestämään hyllyjä siistimpään kuntoon. Olin ihan innoissani siitä, että tuollaisessa haastattelussa pääsee oikeasti näyttämään, mihin kykenee ja millainen asiakaspalvelija olen - aika hankala sitä on haastattelijalle vakuuttaa kylmänhiki otsalla pelkässä kymmenen minuutin haastattelutilanteessa.

Myymälänäyttöjen jälkeen meistä valittiin vielä muutamia haastatteluun ja onnekseni pääsinkin haastateltavaksi. Keskustelu tuntui paljon rennommalta, kun oli saanut jutella jo hieman small talkia myymälän puolella ja tiesi hieman, millaisia haastattelijat ovat. Pitkän ja piinaavan iltapäivän jälkeen puhelimeni soi ja minulle ilmoitettiin, että minut otettaisiin mieluusti töihin. Niimpä sain määräaikaisen osa-aikaisen kassamyyjän paikan, jota olin niin kovasti toivonut! Olen vieläkin ihan täpinöissäni tästä ja odotan työn alkua innolla - ihan huippujuttu! :)

Olen myös tällä viikolla ehtinyt nähdä useampaakin ystävääni kahvittelun ja lenkkeilyn merkeissä, mikä on oikein luksusta, sillä joskus vaan tuntuu, että koulu- ja työjutut vie niin paljon aikaa, ettei kavereita ehdi nähdä niin paljon kuin haluaisi. Olen kuitenkin iloinen, että ympärilläni on ihania ystäviä, joiden kanssa saan viettää mukavia hetkiä aina, kun kalentereista löytyy yhteistä aikaa :)

Miulla on paljon postausaiheita valmiina, joten toivotaan, että ensi viikolla ehdin päivittelemään hieman useammin! :)

Mitä teidän viikkoonne kuuluu? :)

Ihanat ja raikkaat syysaamut!

Ihanaa, kuinka lehdet alkaa kellastumaan ja illat pimenemään! Aamuisin päälleen saa valita muhkean kaulahuivin ja ihanan uuden syystakin (johon tulette törmäämään blogissani varmasti vielä asukuvien muodossa!) sekä pörröiset lapaset. Aamut tuoksuu raikkaille ja koska harjoittelu norssilla on lähtenyt käyntiin, tulee ihan lapsuus mieleen, kun läksin reppu selässä kohti koulua.

Harjoittelun alkaminen onkin syy, miksi blogin puolella on ollut pientä hiljaiseloa. Meillä on hirmuisesti suunniteltavaa, kun To Do -listalta löytyy jaksosuunnitelmia, tuntisuunnitelmia, seurantatehtäviä ja erilaisia tapaamisia. Näiden lisäksi tietenkin innokkaana halusin mennä tekemään kirjatentin, mikä osoittautui melko stressaavaksi ja huonoksi ideaksi. Kuitenkin jännityksellä odotan, josko tentti meni kuitenkin läpi - ei se niin vaikea lopulta ollutkaan!

Olen kyllä luonteeltani sellainen, että haluan tehdä kaiken pakollisen mahdollisimman nopeasti alta pois, jotta voin nauttia enemmän vapaa-ajasta, eikä tekemättömät työt kummittele koko ajan takaraivossa. Tästä syystä jaksosuunnitelmat ovatkin jo valmiina, ensimmäiset tunnit pidetty samoin kuin tuntisuunnitelmat lähetetty. Huomenna vuorossa olisi tekstiilikäsityön opettamista ja saa nähdä, miten itselle niin automatisoitunut taito kuin neulominen menee oppilaille perille.

Tuntien jälkeen suuntaammekin kohti Ylöjärveä nauttimaan perheviikonlopusta. Pikkusiskoni muutti poikaystävänsä kanssa omaan asuntoon, jota emme ole vielä nähneet ja ikävästäni päätellen en ole nähnyt muitakaan perheenjäseniäni lähiviikkoina. Ihan täydellinen paussi siis tähän kiireeseen ja hässäkkään <3

Bloggaajanakin minulle on tapahtumassa kaikkea jännittävää, josta kuulette varmasti pian! Päällimmäisenä mielessä lienee ensi viikolla vietettävä bloggaajien ilta, jota odotan jo ihan malttamattomana :) Muista jutuista lisää, kun ne hieman varmistuvat.

Mitä teille kuuluu? Joko te nautitte ihanista syyspäivistä? :)

Anonyyminä saa sanoa mitä vain

"Ne kuvasi sua eilen kuiskien

ja ne laittoi sen pätkän kiertämään

Anonyymit ja nimimerkit sua taas

nöyryyttää"

Omana kouluaikanani kiusaaminen rajoittui lähinnä porukan ulkopuolelle jättämiseen, supatteluun ja vihjaileviin, mutta ilkeisiin kommentteihin. Uusi sukupolvi on kuitenkin nokkelampaa porukkaa ja kiusaaminen on saanut kymmeniä ja taas kymmeniä uusia muotoja, joista valitettavasti ei ole tietoa luokanopettajilla, vanhemmilla kuin ei meillä tulevilla luokanopettajillakaan. Aihe tuntuu tällä hetkellä hyvin ajankohtaiselta, sillä koulut ovat alkaneet pari viikkoa sitten ja itse pääsen ensi viikon jälkeen perusharjoitteluun alakouluun.

Kiusaamisenhan täytyy tapahtua mielellään aikuisten silmiltä piilossa ja uhri on saatava uskomaan, että kantelua ei katsota hyvällä, vaan siitä saa palkkioksi entistä kurjempia koulupäivä. Anonyymien kiusaajien mahdollisuudet ovat laajentuneet erilaisten pikaviestimien, blogien ja muun sosiaalisen median ansiosta - ja näistä opet ja vanhemmat ovat usein ihan pihalla.

"Tiedän et se hajottaa,
sydämesi musertaa
Joku laumasielu haukkuu sua taas
Tiedän et se hajottaa,
tiedän et se satuttaa,
kun ne huutelee ja kiusaa sua taas
Mut koita vielä hetki jaksaa"


En ole itse joutunut milloinkaan koulukiusaamisen uhriksi enkä ole kiusaamista myöskään itse harrastanut. Tuhansien muiden tavoin olen kuitenkin todistanut kiusaamistilanteita ja tuntenut oloni hyvin epämukavaksi. Näin vanhemmalla iälläkin uudessa porukassa kiusoittelun ja kiusaamisen erottaminen on tehnyt tiukkaa, josta hyvänä esimerkkinä toimii tilanne, jossa työkaverilleni lauottiin kaikenlaisia kurjia lausahduksia. Hetken kuunneltuani keskustelua totesin, että "te ootte ilkeitä", minkä jälkeen kaikki repesivät nauramaan ja työkaverinikin sanoi, että "kyllä he saavat ihan samalla mitalla takaisin". Mutta mistäs minä sen olisin uutena kesätyöläisenä tiennyt.. Mutta parempi näin!

"Ne netissä pyörii sua pilkaten
ja ne julkaisee feikkijuttujaan
Anonyymit ja nimimerkit mitä vaan
tehdä saa"

Blogin puolella olen kuitenkin törmännyt ilkeisiin kommentteihin, jotka on toisinaan naamioitu hyvinkin "ystävällisiksi". Voin vain kuvitella 12-vuotiaan nuoren tytön lukemassa blogiinsa tulleita kommentteja, jos joukossa on yksikin samanlainen kommentti kuin omissani on ollut. Omalla kohdalla olen ratkaissut ongelman kommenttien valvonnalla sekä pakollisella tunnistautumisella kommentoitaessa. Kuitenkaan kommenttien valvonta ei juurikaan auta, koska ilkeät kommentit tulee kuitenkin luettua - vahingossa tai tarkoituksella.

Kommentithan usein on niiltä tutuilta ihmisiltä, joilla on jotain hampaankolossa. Nimimerkit saattavat olla etunimi-sukunimi -yhdistelmiä, salanimiä tai pelkkiä anonyymi-profiileja. Oma blogini tuntui olevan oikein tulilinjalla viime syksynä saman henkilön taholta, joka valitettavasti paljasti itsensä jokaisella nimimerkillä itsekseen - tuttuhan hän varmaankin oli.

Alun järkytyksen ja huvittuneisuuden jälkeen aloimme ystäväni kanssa jakaa näitä kommentteja - yhteinen ärsytys, nauru ja päivittely saivat kommentit jäämään omaan arvoonsa. Mutta mitä tekisi tässä kohtaa nuori, epävarma ja surullinen lapsi? Tuskin ainakaan osaisi ottaa asioita näin kevyesti, koska tiedän, että ilkeät kommentit satuttaa, vaikka ne kuinka ottaisi huumorilla - mutta sehän kiusaajien tarkoitus onkin. Nuoria ei voi kieltää myöskään bloggaamasta, jotta heille ei tulisi ongelmia, koska monille bloggaaminen on tärkeä harrastus ja kaiken lisäksi se on kirjallisesti ja visuaalisesti hyvin kehittävää toimintaa. Kiusaaminen pitäisi saada kitkettyä pois myös netistä, mutta en usko niin käyvän kovinkaan nopeasti - valitettavasti.

Olen aiemminkin kirjoitellut ylenpalttisen tietotekniikan käyttämisestä opetuksessa ja tulevana opettajana haluaisinkin tuoda esiin myös niitä negatiivisia puolia teknologian ja rajattoman internetin käytöstä. Innostuin tästä aiheesta jopa niin paljon, että olen ehkä vihdoin keksinyt, mistä teen kandini!

Millaisia ajatuksia teillä on anonyymistä nettikiusaamisesta? Onko teidän blogiinne tullut ikävää kommenttia, jonka tarkoitus on vain loukata ja miten olette asiaan suhtautuneet?

Raatamista ja rentoutumista

Ja niinkun viimeksi vannoin, että blogihiljaisuus on takanapäin.. Aika vain katoaa jonnekin ja aina kun tulee ajatelleeksi, että blogikin pitäisi pistää ajan tasalle, kello on niin älyttömästi, että on pakko jo mennä nukkumaan, että jaksaa taas aamulla nousta.

Tää kevät tuntuu jotenkin älyttömän koulupainotteiselta; pitkiä päiviä, hirveästi portfolioita, työraportteja, tenttiin lukemista ja ihan vain pakollista läsnäoloa. Lisäksi töissäkin on (onneksi!) pitänyt kiirettä ja oon päässyt ihan kunnolla työskentelyn makuun. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että olen ihan hyödyllinen työntekijä ja osaan tarvittavat hommat :D

Viime päivät olen viettänyt tiiviisti tenttikirjojen parissa ja tuntuu, että kaikki aika on mennyt vain lukemiseen. Yritän kuitenkin lohduttautua ajatuksella, että ensi viikon jälkeen saa hetkeksi unohtaa koulustressin, kun kaksi tenttiä on takana ja seuraavat vasta pidemmän ajan päästä.

Viime viikonloppuna pääsin rentoutumaan poikaystäväni kanssa mökille, Kolin kauniisiin maisemiin. Sen lisäksi, että en ollut koskaan kävellyt järven jäällä ja olin aivan paniikissa, mahtaako se sortua, stressasin myös, täyttyykö mökki häkällä, jos lämmitys jotenkin epäonnistuu. Kyllä siinä koeteltiin toisen hermoja, kun esitin noin neljä kysymystä minuutissa :D

Kuitenkin kaikki onnistui loistavasti ja päästiin lauantaina oikein laskettelemaan! Se olikin ensimmäinen kerta melkein kolmeen vuoteen, mutta vielä oli taito hyppysissä. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kolilla ja laskin ensimmäisen laskun omin nokkineni, jonka seurauksena seisoin keskellä rinnettä katsellen joka suuntaan, että missäköhän mahtoi olla se loiva rinne, jota piti tulla alas.. Riskillä sitten oli valittava joka suunta, alaspäinhän pääsee aina, keinolla tai toisella :D

Ihanat maisemat rinteissä todellakin oli ja harmittikin, että järkkärin kanssa laskeminen on täysi mahdottomuus, koska niin paljon kauniita ja talvisia maisemia jäi ikuistamatta!

Talviset maisemat vaihtuvat kuitenkin kohta vihertäviin nurmikenttiin ja ruskeisiin puunoksiin, koska ensi viikonloppuna suuntana olisi pitkästä aikaa Ylöjärvi! :) Kaksi kuukautta on jo vierähtänyt edellisestä visiitistä kotopuolessa ja se on mulle ihan älyttömän pitkä aika, alkaa olla kauhea ikävä perhettä ja kavereita! <3 Nyt asia kuitenkin korjaantuu, kun pääsen juhlimaan isin 50-vuotisjuhlia ja vierähtääpä vielä koko seuraava viikkokin Etelä-Suomen maisemissa :)

Lasketteluteema sopikin hyvin postaukseen, koska huomenna on laskiaissunnuntai, jonka pitäisi tietää jonkinlaista mäenlaskua ja laskiaispullia, mutta omalla kohdallani se taitaa tarkoittaa jäljellä olevien sivujen laskemista tenttikirjoista.. Ja niitä pullia!

-Emma-

Talviunilta herääminen

Täällä ollaan taas! Yksi jos toinenkin on jo kysellyt, että miksi blogi on jumittunut joulutunnelmiin (terkkuja Mintulle!), mutta nyt asia korjaantuu :) Uusi vuosi vaihtui siis vielä Ylöjärvellä ja sen jälkeen vuosi on jatkunut Joensuussa. Heti alku kuusta muutettiin poikaystäväni tavarat meidän kotiin ja tänään musta tuli virallisesti avovaimo, joka kuulostaa kyllä hassulta :D Onneksi ei tule moisia termejä juurikaan käytettyä :D

Opiskelutkin on taas päässeet hyvään vauhtiin ja töihinkin olen muutamana päivänä päässyt :) Ja töistä puheen ollen, kesätyön metsästäminen on erittäin vahvasti käynnissä. Ärsyttävintä ehkä koko töiden hakemisessa on se, ettei mulla ole työkokemusta Joensuussa muualta kuin Postilta. Toki oon myös Postilta kyselly töitä kesäksi, mutta mitään ei ole vielä luvattu, joten pitää katsella muualtakin.

Pari viikkoo sitten viime kesän kesätyöpaikastani soitettiin, että haluaisinko tulla taas myymään taimia, mutta koska oon päättänyt olla Joensuussa kesänkin, en ottanut tarjousta vastaan. Toki tuli tunne, että voi miten helposti olisin saanut nyt työpaikan, mutta unohdin sen harmittelun nopeasti. Ehkä viikko tämän soiton jälkeen sain sähköpostia kotipaikkakuntani paikallislehdestä, johon kirjoitin abivuoteni ajan kolumnia viikoittain. Päätoimittaja olisi ottanut mut kesätoimittajaksi! Voin kertoa, että kyllä harmitti, etten voinut ottaa työtä vastaan! Kirjoittaminen olisi ollut ihan unelmakesätyö!!

Pitkästä aikaa kävin myös kuvailemassa, koska maisemat näyttivät niin kauniilta! Ja melko hyvin oli kuvausretkikin ajoitettu, koska näiden kuvien jälkeen alkoivatkin sellaiset hirmupakkaset, että piti pukeutua kuin eskimo, kun pisti nenänsä ulko-ovesta ulos.. Hirmupakkasten ja vähäisen lumitilanteen ansiosta en ole joutunut myöskään lunastamaan lupaustani hiihtämisestä. Pelkään vaan pahoin, että totuuden hetki koittaa ihan pian, koska kelit alkavat lauhtua ja tänään satoi vieläpä lisää lunta :D Eli kohta olen sukset 180 asteen kulmassa ja nenä edellä hangessa miettien, missä meni pieleen!

Nyt lämmin sauna alkaa kutsua tätä tyttöä! :) Ja lupaan, seuraavan postauksen ilmestymiseen ei mene puoltatoista kuukautta!

-Emma-

Yliopistoelämää

Ihanaa, VIIKONLOPPU! En muista, koska olisin ollut näin innoissani viikonlopusta ainoastaan sen takia, että ei kertakaikkiaan tarvitse stressata mistään :D Ensimmäinen viikko yliopistossa on ollut niin täynnä tekemistä, että kyllä siinä on alkanut heikompaa hirvittämään!

Maanantaina oli oikeastaan rankin päivä, nimittäin uutta informaatiota, uusia ihmisiä ja uusia käytäntöjä tuli yhdeksästä alkaen tiuhaan tahtiin. Kuunneltiin tervetuliasipuheita, nähtiin yliopiston henkilökuntaa, tutustuttiin muihin lokoihin (luokanopettajaopiskelijoihin), opeteltiin ruokalassa toimimista ja saatiin tietoa edessä olevasta viikosta. Ja eipä uudet asiat vielä siihen loppuneet, nimittäin illalla kokoonnuimme kaikki tunnin parin hengähdystauon jälkeen takaisin koululle istumaan iltaa, jossa oli tarkoitus tehdä tuttavuutta muiden kanssa :) Ilta olikin ihan hyödyllinen tutustumisen kannalta, mutta voin sanoa, ettei viiteen olisi kerinnyt laskea illalla, kun vihdoinkin pääsin lämpimän peiton alle nukkumaan.

Ja tästä kuvasta voitte nähdä, millaista se yliopistoelämä onkaan ja kuinka tyylikkäästi siellä pukeudutaan.. Onneksi ei ihan joka päivä kuitenkaan tarvitse olla The fat ninjas, vain kaupunkisuunnistuksen kunniaksi. Oma kamerani ei sattunut kyseiselle reissulle mukaan ollenkaan, joten kaikki ninjakuvat ovat Jennin kamerasta :)

Kaupunkisuunnistuksessa oli siis tarkoituksena, että jokainen ryhmä pukeutuu omalla tavallaan ja sitten kierrellään yhdessä rasteja, joilla tehdään erilaisia tehtäviä. Kiersimme pari ylimääräistäkin rastia, koska homma luonasi meidän ryhmältä hyvin. Tuutorit olivat päättäneet ryhmät, joka olikin hyvä juttu, sillä sitten pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin paljon paremmin kuin että kaikki olisivat vain keskenään!

Kaupunkisuunnistuksen loppuhuipentuma olikin sitten baari-ilta Ilonassa. En ollut koskaan käynyt kyseisessä paikassa (en yleisestikään ole käynyt kovin monessa baarissa!), mutta hyvältähän se vaikutti :) Sain jopa ilmaisen limpparin baarimikolta täysin lirkuttelematta tai flirttailematta, kyllä Ilonan pisteet nousi :D

Mutta tosiaan, ei vielä tässä vaiheessa osaa sanoa yhtään, millaista se oikea opiskelu tulee olemaan, nimittäin tämä viikko on ollut vain täynnä kaikenmaailman infoja. Ja oi miten ihanaa olikaan, kun keskiviikkona jo kerkesin tiskaamaan kaikki tiskit ja muutenkin hitusen järjestelemään kämppää, kun koulussa juoksemisen ansiosta mun kotini muistutti hävityksen kauhistusta..

Nyt kuitenkin on se kauan odotettu viikonloppu edessä ja saa ajatella ihan kaikkee muuta kuin koulua! Tosin, oon saanut uusia kavereita muista lokoista, joten heidän kanssaan on kyllä ollut kiva viettää päiviä ja iltoja! :) Moni tuntuu olevan todella avoin ja kiinnostunut tutustumaan mahdollisimman moniin ihmisiin, joten tutustuminen on sen vuoksi paljon helpompaa! :)

Tänään mun oli tarkoitus vähän siivoilla kämppää ja sitten viettää "lötkötyspäivää", mutta aamulla herättyäni yhdentoista maissa, aloin hoidella kouluasioita, siivota kotiani, laittaa ruokaa, käymään kaupassa ja niin edelleen, kunnes huomasinkin, että kello oli jo seitsemän ja mä olin juuri saanut kaiken suunnittelemani tehtyä.. :D Että sellanen lötkötyspäivä! Poliiseja ehdin yhden jakson katsella mahan vajuttamisen yhteydessä, mutta muuten kyllä sai koko ajan olla tekemässä. Nyt kuitenkin iloinen fiilis, kun koti on siisti ja kaappi täynnä ruokaa :)

Tässäpä vielä kuva, jonka äitini linkkasi Facebook-seinälleni tämän päivän kunniaksi. Laatu näyttää olevan hieman heikko, mutta ajatus välittyy! :D

Miten te lievitätte stressiänne, kun on kauheasti tekemistä koko ajan?

-Emma-

Lomafiilistelyä!

Lomapäiviä on jäljellä enää kolme! Sitten menen jälleen ykköselle, tosin ekaluokkalaisen sijaan musta tulee fuksi! Kuulostaa melko hassulta, oon aina kuvitellut, että tuollaisia nimityksiä käytetään lähinnä amerikkalaisissa nuorisosarjoissa eikä Suomessa :D Tosin, vaikuttaa yliopistossa olevan muitakin outoja nimityksiä amanuenssista dekaaniin, joten sen lisäksi, että pitäisi yrittää muistaa uusien tuttavuuksien nimet, oppia talon tavoille ja opiskella, pitää myös opetella erilaisia titteleitä..

Auringonpaisteen huoukuttelemana lähdin ulkoilemaan tarkoituksenani kävellä kaupungilla ja käydä lopuksi kaupassa. Kävelyretki kuitenkin venyi sen verran, että kerkesin jo käydä kahdessakin kaupassa tarjousten perässä sekä hakea kameran mukaan: sitähän ei voi tietää, kuinka paljon näitä ihanan aurinkoisia päiviä vielä riittää tänä kesänä! :)

Pääsin tänään myös todistamaan sen englannin opettajien suosikkilauseen -englannilla pärjää kaikkialla- vääräksi. En olekaan pitkään aikaan tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi kuin seistessäni jalkakäytävällä velivenäläisen pysäyttäessä mut. Mieshän puhui siis venäjää. Ei ymmärtänyt sanaakaan, kun koitin sönkätä englantia ja lopuksi totesin vain selkeästi "suomi", mutta mies vaan hölpötti kovasti omaa tarinaansa. Lopulta hän kaivoi laukustaan linja-autoesitteen ja -aikataulun, jonka perusteella ajattelin hänen sitten haluavan moisen kyytiin :D Huidoin käsilläni sitten kohti keskustaa ja mies lähti kävelemään, ei varmaankaan kovin tyytyväisenä mun kielitaitoon.. :D

Tavallaan alan jo vähän odottaa koulun alkamista, vaikka musta onkin ihana nukkua pitkään ja tehdä päivät pitkät mitä itseä sattuu huvittamaan! Silti on kiva päästä opiskelemaan juuri sitä, mitä olen toivonut aina opiskelevani :) Sitä ennen aion kuitenkin nauttia tästä stressivapaasta viikonlopusta ihanien ihmisten kanssa ja kerätä täten energiaa tulevia koulupäiviä varten :)

Huomenna olisi luvassa Joen Yöhön tutustuminen ennen kuin Elli ja Reetta tulevat valloittamaan kotini :) Joen Yö on kuulemani mukaan Taiteidenyöhön verrattavissa oleva tapahtuma, mutta koska en jälkimmäisessäkään ole koskaan ollut, en vielä tiedä, mitä odottaa! Huomennahan se selviää! :)

-Emma-

Hei ope, eiks voitas tänään päästä aikasemmin?

Oon tänään pakannut ja purkanut mun limenvihreän matkalaukkuni kolme kertaa yrittäen karsia sieltä tavaraa, jonka porukat voi tuoda myöhemmin, kun tulevat käymään ja koittaen saada kaikki välttämättömyydet mahtumaan sinne. Aiemmin ajattelin, että hyvinhän mä saan otettua kaikenlaista mukaan, mutta karu totuus paljastuikin siinä kohtaa, kun istuin laukun kannen päällä, eikä se suostunut liikahtamaankaan :D

Nyt laukut on nätisti seinän vieressä pullollaan tavaraa ja juuri tätä kirjoittaessani muistin, että "ainiin, ne juomalasit..". Onneksi ongelma ei nyt kuuden lasin osalta ole kuitenkaan tila (kiitos mun onnistuineiden karsimisten), mutta en kaipaisi yhtään lisää painoa tuolle laukulle. Kauhulla odotan Pieksämäellä olevaa vaihtoa, kun mun pitää nostaa tuo paksukainen kolme jyrkkää porrasta ylöspäin ja Joensuussa vastaavasti alaspäin..

 

Ajattelin teillekin tässä postauksessa valaista hieman sitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, että ylihuomenna muutan toiselle puolen Suomea ja kuukauden päästä aloitan luokanopettajaopinnot. Ehken vielä ihan tuossa kaksihampaisena pikkutyttönä ollut päättänyt, että musta tulee ope, mutta tuosta kun pari vuotta mentiin eteen päin, sanoin ensimmäisen kerran vanhemmilleni, että musta tulee opettaja.

Äitin mukaan olisin turhautunut, jollen olisi seitsemänvuotiaana päässyt kouluun. Muistan ne kymmenet kerrat, kun olen istuttanut pikkusiskoni pulpetin ääreen ja leikkinyt opettajaa opettaen kirjoista milloin mitäkin ja totta kai moinen innostus vain vahvistui, kun oikeat koulukirjat astuivat kuvioihin ja näki, millaista siellä koulussa oikeasti on. Yläasteikäisenä ja lukioikäisenä kadehdin kyllä hitusen tuota ala-asteen intoa koulua kohtaan, koska eihän se nyt loputtomiin jaksanut olla "niin mukavaa" :D

Suurin syy varmasti sille, että haluan opettajaksi on, että lasten kanssa mulle tulee sellainen hyvänolon tunne, mitä en saa missään muussa tilanteessa. Kuinka hienoa onkaan, kun joku lapsi katsoo suoraan silmiin ja sanoo jotain, mitä oikeasti ajattelee. Kuinka hyvältä tuntuukaan, kun on omalla toiminnallaan voinut saada surullisen lapsen hymyilemään, pelokkaan tenavan rohkaistumaan tai onnistunut opettamaan toiselle jonkun uuden asian.

Eihän se tietysti aina ihan näin ruusuista ole, sillä kaikkiin ei pure samanlaiset jutut ja väistämättä ihmisten välille syntyy toisinaan ristiriitoja. Olen ollut nelisen vuotta kerhonohjaajana ja kaksi vuotta nuorisotilavalvojana, joten on niitäkin hetkiä tullut, kun kemiat eivät yksinkertaisesti kohtaa. Joskus tuntuu, että konstit kurin ylläpitämiseksi ovat loppuneet, eikä siltikään mikään tunnu auttavan. Näiden hetkien jälkeen kuitenkin hienointa on se, jos sopu saadaan syntymään tai joku toinen lapsi tai työpari tulee viemään ajatukset hetkeksi muualle :)

Nälkä kasvaa syödessä ja puolisentoista vuotta sitten aloin haaveilla myös rehtorin ammatista luokanopettajan pätevyyden lisäksi. En halunnut kuitenkaan, että joutuisin opiskelemaan monessa eri osassa ja toiveisiini vastasi koulutuksen pituuden puolesta ainoastaan Helsinki, Jyväskylä, Joensuu ja Rovaniemi. Helsinkiä en edes harkinnut, sillä euron kuvat vilistivät silmissä, kun mietin, miten kallista pääkaupunkiseudulla olisikaan asua ja muutenkin Helsinki on aivan liian suuri kaupunki tytölle, joka on asunut koko elämänsä maaseudulla! :D Jyväskyläkään ei kauheasti houkuttanut, sillä tiesin viime vuosien tilastojen perusteella, että sinne ei päästäisi välttämättä vielä kolmannellakaan yrittämällä.. 

Joensuu päätyi listani ykköseksi ja suureksi yllätyksekseni sain kutsun soveltuvuuskokeeseen! Kirjoitusten jälkeen tuntui, ettei olisi yhtään motivaatiota lukea pääsykokeisiin ja kirjallisen kokeen jälkeen ajattelinkin, että pieleen meni. Kävin Joensuussa myös Suomen kielen ja kirjallisuuden kokeessa, josta ajattelin vähintäänkin samallalailla. Sanoinkin kyselijöille, että kyllä mä ensi vuonna menen uudestaan istumaan sinne kokeeseen. Kaikki mun rakkaat jakso uskoo mun mahdollisuuksiin paljon enemmän kuin mä itse! Yhtenä aamuna sitten ennen töihin lähtöä menin katsomaan, lukiko nimeäni listassa, jossa soveltuvuuskokeeseen valitut henkilöt olivat. SIELLÄ MÄ OLIN! Tärisin aivan valtavasti, nauroin ja itkin yhtä aikaa ja sitten aloin tietysti jännittää!

14.6. marssin hotellilta yliopistolle hermostuneena ja jännittyneenä. Ryhmätilanteessa tuntui, etten onnistunut sanomaan mitään kovinkaan järkevää ja muut vaikuttivat todella osaavilta. Ennen henkilökohtaista haastatteluani kävin kirjautumassa yliopistohakupalveluun ja mitä mun silmäni näkivätkään: mut oli hyväksytty lukemaan Suomen kieltä ja kirjallisuutta pelkän pääskokeen perusteella! Kyllähän tuo helpotti, kun tiesin, että nyt en jäisi ainakaan tyhjän päälle, mutta tiesin myös, että juuri tänä päivänä olin tullut Joensuuhun taistelemaan mun unelmani puolesta.

Sain viikon kuluttua soveltuvuukokeesta kirjeen, jossa mun kerrottiin olevan kahdeksannella varasijalla. Muistin kaikki ne kymmenet ihmiset, jotka olivat sanoneet, että ei sinne ensimmäisellä kerralla pääse juuri kukaan, että siitä ei pidä masentua, mutta kyllä kyyneleet silti tupsahti mun silmiin. Ei auttanut itku markkinoilla, jäin odottelemaan, josko kahdeksan hyväksyttyä luopuisi paikastaan ja pidin sitä suorastaan mahdottomana tehtävänä.

Onneksi mun ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, jotka jaksoi uskoa siihen paljon kovemmin kuin minä, sillä kotiuduttuani lyhyeltä roadtripiltä, menin vilkaisemaan ohimennen yliopistohaun sivua, tällä kertaa odottamatta oikeastaan yhtään mitään. "Sitovasti vastaanottanut" luki luokanopettajakoulutuksen kohdalla, MÄ PÄÄSIN SISÄLLE! Tipahdin siltä seisomalta polvilleni lattialle, aloin itkeä ja nauraa yhtä aikaa, enkä tajunnut yhtään, mitä tässä oli tapahtunut. Ensimmäinen päivä menikin niin, etten oivaltanut koko asiaa, mutta kyllä se siinä lähipäivien aikana alkoi lopulta valjeta, että mä pääsen sinne, minne oon aina halunnut!

Tuntuuhan se älyttömän hienolta lähteä toteuttamaan toiveitaan. Oon mielettömän innoissani kaikesta uudesta: omasta kodista, uudesta kaupungista, ihmisistä ja koulusta, enkä millään malttaisi odottaa, että pääsen näkemään, miten pärjään siellä omillani! Silti kaikella on kääntöpuolensa, mun perhe, sukulaiset ja suuri osa ystävistä jää Ylöjärvelle tai muuttaa vielä jonnekin muualle. Tiedän jo nyt, että mun tulee aivan järkyttävä ikävä kaikkia, mutta se on niin suuri asia, että ajattelin antaa sille ihan oman postauksen myöhemmin! :)

Mitä te jäisitte ikävöimään eniten, jos muuttaisitte 400 kilometrin päähän kotoanne? :)

-Emma-