keskiviikko 7. elokuuta 2013

Hei ope, eiks voitas tänään päästä aikasemmin?

Oon tänään pakannut ja purkanut mun limenvihreän matkalaukkuni kolme kertaa yrittäen karsia sieltä tavaraa, jonka porukat voi tuoda myöhemmin, kun tulevat käymään ja koittaen saada kaikki välttämättömyydet mahtumaan sinne. Aiemmin ajattelin, että hyvinhän mä saan otettua kaikenlaista mukaan, mutta karu totuus paljastuikin siinä kohtaa, kun istuin laukun kannen päällä, eikä se suostunut liikahtamaankaan :D

Nyt laukut on nätisti seinän vieressä pullollaan tavaraa ja juuri tätä kirjoittaessani muistin, että "ainiin, ne juomalasit..". Onneksi ongelma ei nyt kuuden lasin osalta ole kuitenkaan tila (kiitos mun onnistuineiden karsimisten), mutta en kaipaisi yhtään lisää painoa tuolle laukulle. Kauhulla odotan Pieksämäellä olevaa vaihtoa, kun mun pitää nostaa tuo paksukainen kolme jyrkkää porrasta ylöspäin ja Joensuussa vastaavasti alaspäin..


Ajattelin teillekin tässä postauksessa valaista hieman sitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, että ylihuomenna muutan toiselle puolen Suomea ja kuukauden päästä aloitan luokanopettajaopinnot. Ehken vielä ihan tuossa kaksihampaisena pikkutyttönä ollut päättänyt, että musta tulee ope, mutta tuosta kun pari vuotta mentiin eteen päin, sanoin ensimmäisen kerran vanhemmilleni, että musta tulee opettaja.

Äitin mukaan olisin turhautunut, jollen olisi seitsemänvuotiaana päässyt kouluun. Muistan ne kymmenet kerrat, kun olen istuttanut pikkusiskoni pulpetin ääreen ja leikkinyt opettajaa opettaen kirjoista milloin mitäkin ja totta kai moinen innostus vain vahvistui, kun oikeat koulukirjat astuivat kuvioihin ja näki, millaista siellä koulussa oikeasti on. Yläasteikäisenä ja lukioikäisenä kadehdin kyllä hitusen tuota ala-asteen intoa koulua kohtaan, koska eihän se nyt loputtomiin jaksanut olla "niin mukavaa" :D


Suurin syy varmasti sille, että haluan opettajaksi on, että lasten kanssa mulle tulee sellainen hyvänolon tunne, mitä en saa missään muussa tilanteessa. Kuinka hienoa onkaan, kun joku lapsi katsoo suoraan silmiin ja sanoo jotain, mitä oikeasti ajattelee. Kuinka hyvältä tuntuukaan, kun on omalla toiminnallaan voinut saada surullisen lapsen hymyilemään, pelokkaan tenavan rohkaistumaan tai onnistunut opettamaan toiselle jonkun uuden asian.

Eihän se tietysti aina ihan näin ruusuista ole, sillä kaikkiin ei pure samanlaiset jutut ja väistämättä ihmisten välille syntyy toisinaan ristiriitoja. Olen ollut nelisen vuotta kerhonohjaajana ja kaksi vuotta nuorisotilavalvojana, joten on niitäkin hetkiä tullut, kun kemiat eivät yksinkertaisesti kohtaa. Joskus tuntuu, että konstit kurin ylläpitämiseksi ovat loppuneet, eikä siltikään mikään tunnu auttavan. Näiden hetkien jälkeen kuitenkin hienointa on se, jos sopu saadaan syntymään tai joku toinen lapsi tai työpari tulee viemään ajatukset hetkeksi muualle :)


Nälkä kasvaa syödessä ja puolisentoista vuotta sitten aloin haaveilla myös rehtorin ammatista luokanopettajan pätevyyden lisäksi. En halunnut kuitenkaan, että joutuisin opiskelemaan monessa eri osassa ja toiveisiini vastasi koulutuksen pituuden puolesta ainoastaan Helsinki, Jyväskylä, Joensuu ja Rovaniemi. Helsinkiä en edes harkinnut, sillä euron kuvat vilistivät silmissä, kun mietin, miten kallista pääkaupunkiseudulla olisikaan asua ja muutenkin Helsinki on aivan liian suuri kaupunki tytölle, joka on asunut koko elämänsä maaseudulla! :D Jyväskyläkään ei kauheasti houkuttanut, sillä tiesin viime vuosien tilastojen perusteella, että sinne ei päästäisi välttämättä vielä kolmannellakaan yrittämällä.. 

Joensuu päätyi listani ykköseksi ja suureksi yllätyksekseni sain kutsun soveltuvuuskokeeseen! Kirjoitusten jälkeen tuntui, ettei olisi yhtään motivaatiota lukea pääsykokeisiin ja kirjallisen kokeen jälkeen ajattelinkin, että pieleen meni. Kävin Joensuussa myös Suomen kielen ja kirjallisuuden kokeessa, josta ajattelin vähintäänkin samallalailla. Sanoinkin kyselijöille, että kyllä mä ensi vuonna menen uudestaan istumaan sinne kokeeseen. Kaikki mun rakkaat jakso uskoo mun mahdollisuuksiin paljon enemmän kuin mä itse! Yhtenä aamuna sitten ennen töihin lähtöä menin katsomaan, lukiko nimeäni listassa, jossa soveltuvuuskokeeseen valitut henkilöt olivat. SIELLÄ MÄ OLIN! Tärisin aivan valtavasti, nauroin ja itkin yhtä aikaa ja sitten aloin tietysti jännittää!

14.6. marssin hotellilta yliopistolle hermostuneena ja jännittyneenä. Ryhmätilanteessa tuntui, etten onnistunut sanomaan mitään kovinkaan järkevää ja muut vaikuttivat todella osaavilta. Ennen henkilökohtaista haastatteluani kävin kirjautumassa yliopistohakupalveluun ja mitä mun silmäni näkivätkään: mut oli hyväksytty lukemaan Suomen kieltä ja kirjallisuutta pelkän pääskokeen perusteella! Kyllähän tuo helpotti, kun tiesin, että nyt en jäisi ainakaan tyhjän päälle, mutta tiesin myös, että juuri tänä päivänä olin tullut Joensuuhun taistelemaan mun unelmani puolesta.


Sain viikon kuluttua soveltuvuukokeesta kirjeen, jossa mun kerrottiin olevan kahdeksannella varasijalla. Muistin kaikki ne kymmenet ihmiset, jotka olivat sanoneet, että ei sinne ensimmäisellä kerralla pääse juuri kukaan, että siitä ei pidä masentua, mutta kyllä kyyneleet silti tupsahti mun silmiin. Ei auttanut itku markkinoilla, jäin odottelemaan, josko kahdeksan hyväksyttyä luopuisi paikastaan ja pidin sitä suorastaan mahdottomana tehtävänä.

Onneksi mun ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, jotka jaksoi uskoa siihen paljon kovemmin kuin minä, sillä kotiuduttuani lyhyeltä roadtripiltä, menin vilkaisemaan ohimennen yliopistohaun sivua, tällä kertaa odottamatta oikeastaan yhtään mitään. "Sitovasti vastaanottanut" luki luokanopettajakoulutuksen kohdalla, MÄ PÄÄSIN SISÄLLE! Tipahdin siltä seisomalta polvilleni lattialle, aloin itkeä ja nauraa yhtä aikaa, enkä tajunnut yhtään, mitä tässä oli tapahtunut. Ensimmäinen päivä menikin niin, etten oivaltanut koko asiaa, mutta kyllä se siinä lähipäivien aikana alkoi lopulta valjeta, että mä pääsen sinne, minne oon aina halunnut!

Tuntuuhan se älyttömän hienolta lähteä toteuttamaan toiveitaan. Oon mielettömän innoissani kaikesta uudesta: omasta kodista, uudesta kaupungista, ihmisistä ja koulusta, enkä millään malttaisi odottaa, että pääsen näkemään, miten pärjään siellä omillani! Silti kaikella on kääntöpuolensa, mun perhe, sukulaiset ja suuri osa ystävistä jää Ylöjärvelle tai muuttaa vielä jonnekin muualle. Tiedän jo nyt, että mun tulee aivan järkyttävä ikävä kaikkia, mutta se on niin suuri asia, että ajattelin antaa sille ihan oman postauksen myöhemmin! :)

Mitä te jäisitte ikävöimään eniten, jos muuttaisitte 400 kilometrin päähän kotoanne? :)

-Emma-

18 kommenttia:

  1. "kommentti kommentista" kivan pirteä ja suloinen blogi!:) vanhemman tekstin valk.hame on ihana!

    VastaaPoista
  2. Onnea vaan sulle opiskelupaikan johdosta! Muistan, että mulla oli täysin samat fiilikset, kun mun opiskelupaikka varmistui: en ikinä uskonut pääseväni sisään, mutta muut uskoi siihen ja mun mahdollisuuksiin kuin kallioon. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Musta tuntuu, et se on tärkeintä, et edes joku uskoo, sillonkin, kun oma usko on jo aivan loppu! :D Hei heitätkö sun blogin osotteen, kun en millään saa sitä sun nimen katta näkyviin (tyhmäkö?)..

      Poista
    2. http://pastellinpinkkipikkutytto.blogspot.fi/

      Ollos hyvä! Eikä se mun nimen kautta näykään, vois vaikka päivitellä sen sinne. :)

      Poista
  3. Hei ihana tää, kun kerroit sun fiiliksistä lasten kanssa! :)

    Mitä jäisin ikävöimään? Kavereita, äitiä, isää ja kotia.

    http://hiekkalaatikollatapahtuu.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tykkäsit :) ja samoja ikävöimiskohteita löytyy munkin listalta!

      Poista
  4. söpöjä nuo kaksi ekaa kuvaa! oot tosi kaunis tuossa alemmassa postauksessa ja ihana tuo hame:)

    http://followyourdreams-oona.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Tänään kuulin, että mun sisko saattais jopa myydä sen hameen mulle ;)

      Poista
  5. sulla on kyllä tosi kiva blogi ja oot hirmu kaunis!! :)

    www.jassenblogi.blogspot.fi

    VastaaPoista
  6. Itekin pääsin haluamalleni alalle ensimmäisellä yrittämällä ja muutto omaan kämppään odottaa! Samalla oon tosi innoissani, mutta samalla taas tosi peloissani kun samat tutut ja turvalliset piirit vaihtuu ihan tuntemattomaan! Mut eiköhän me pärjätä, tsemppiä sulle:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä huisaa! Onneksi Joensuu on jo pikkusen tuttu kaupunki, ettei ihan kauheana shokkina tule kaikki, mutta vielä on varmasti paljon nähtävää! :) Onnittelut koulupaikasta ja tsemppiä sullekin, kyllä me pärjätään! :)

      Poista
  7. Ihana blogi ja kivoi kuvii, liityin:)

    http://i-am-the-king-of-my-life.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  8. Hieno juttu, et pääsit opiskeleen! :) Pakko sanoo, et opiskelin ite kans viime vuoden Joensuussa luokanopeks ja tykkäsin kyl tosi paljon sekä opiskeluista et ihmisistä siellä :) Nyt tosin pääsin vaihtaan Turkuun luokanopepuolelle, etten enää jatka Joensuussa syksyllä. Oon kans treen suunnilta, joten ensin se muutto kauas susirajalle tuntu oudolta, mut kaikkeen tottu! Toivotaan, et viihdyt siellä kaupungissa hyvin ja löydät oman paikkas! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiva, että sait siirron (ilmeisesti mieluisampaan) kaupunkiin :) Ja kyllä Joensuu tuntuu mulle mukavalta kaupungilta, kiva koti ja sopivan kokonen kaupunki ja ihania ihmisiä :) En epäile yhtään, ettenkö viihtyisi sielä :)

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)