lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kun pilkkuun asti nuokkuu, saa palkinnoksi saikkuu

Sairasloman hakeminen on vaikeaa. Milloin oikeastaan on niin kipeä, ettei voi mennä töihin? Entä, jos ei ole kuumetta, mutta olo on ihan kamala? Olenko parempi työntekijä, jos menen jalka kipsissä töihin, koska voin istua koko työpäiväni? Mitä jos sairastun ennen maanantaiaamun vuoroa, luuleeko työnantaja, että olen vain krapulassa?

Törmäsin eilen Ilta Sanomien uutiseen, jossa kerrottiin ihmisten hakevan sairaslomaa jopa sen vuoksi, että lomalla on ollut huono sää. Nuorten puolestaan kerrottiin hakevan usein sairaslomaa ykköspäiviksi juhlinnan vuoksi - eikä alkoholi ollut vähäisin syy myöskään kesälomien jälkeisiin poissaoloihin muunkaan ikäisillä. Kuten aina, myös eilen selasin kommenttiosion läpi ja sivistyinkin valtavasti; kommentoijien mielestä työnantajan ei kuuluisi joutua maksamaan saikkupäivistä, alle 35-vuotiaat naiset ovat epämotivoituneita työntekijöitä ja siksi ovat jatkuvasti sairaslomalla sekä osa on jopa valmiita irtisanoutumaan työstään, jotta pääsevät festareille viikonloppuna, kun sairasloman hakeminen ei onnistu.


Olen ollut nykyisessä työpaikassani töissä puolitoistavuotta ja tänä aikana olen ollut sairaslomalla muistaakseni yhteensä neljä päivää pahan flunssan ja vatsatautien vuoksi. Muistan, millaista oli ensimmäistä kertaa nykyisessäkin työpaikassa soittaa työnantajalle ja kertoa, että olen mahataudissa, eikä minusta ole tekemään töitä. Maailman luonnollisin ja ymmärrettävin syy, etten voi istua kassalla ämpärin kanssa tartuttamassa kanssaihmisiä, mutta silti tuntui jännittävältä käydä työterveydessä ja soittaa esimiehelle. Luurin päästä kuitenkin vastasi ymmärtäväinen ääni, joka toivotteli paranemisia ja käski olla murehtimatta siitä, etten voinut tulla töihin, kaikki sairastuvat joskus.

Viime joulun alla sairastuin todella pahaan flunssaan. Kuume ei noussut ja buranan ansiosta aamulla oli olo, että voin mennä töihin. Kun jaksoin kaksi päivää käydä tuossa kauheassa olossa töissä, työkaverit kysyivät jo kolmannen päivän aamuna minut nähdessään, että onko minulla kaikki hyvin. Silloin tajusin, että nyt olisi ollut varmasti parempi jäädä jo kotiin huilaamaan. En halunnut leikkiä mitään sankaria, joka tulisi töihin vaikka pää kainalossa, koska "kyllä sitä nyt aina sen verran jaksaa". Siksi pääsinkin aiemmin sinä päivänä kotiin ja seuraavat päivät makasinkin sitten kipeänä sängyn pohjalla.

En pidä siitä, että ihmiset tulevat kipeänä töihin. Ei ole ensinnäkään omalle terveydelle hyväksi tulla kuumeessa tai pahassa flunssassa töihin (ja tämä korostuu tietysti erityisesti toisilla aloilla kuten terveydenhuollossa), mutta ei ole myöskään kovin ajattelevaista tulla töihin tartuttamaan työkavereita samaan tautiin. En usko, että kukaan pitää ketään sen parempana työntekijänä, jos on 38 asteen kuumeessa töissä kuin että olisi kotona parantelemassa. Ja tiedättekö, ne jotka ovat kipeänä töissä, muistavat tuoda sen varmasti koko ajan esiin, koska he ovat niin hyviä työntekijöitä, etteivät jätä työpaikkansa muita työntekijöitä pulaan. Ainiin, mutta jos kaikki sairastuvat, sitten vasta ollaankin suossa.

Miten sitten suhtautua siihen, jos mahatauti oikeasti iskee sunnuntai-iltana? Toivon aina, etten sairastu "epäilyttäviin aikoihin", kuten lauantai-illan tai sunnuntaiaamun vuoroa vasten - enkä silloin maanantaiaamuna. Vaikka työpaikallani varmasti tiedetään, miten "kova juhlija" olen, en voi välttyä siltä ajatukselta, että joku kuvittelee minun rellestäneen koko viikonlopun ja jättävän siksi tulematta töihin. Varmasti tältä pallolta löytyy näitäkin ihmisiä, ainakin Ilta Sanomien kommenttiosion mukaan. Saikkua haetaan, koska onkin ehditty jo sopia menoja lauantaille tai festarit pukkaavat päälle juuri työvuoron kanssa samaan aikaan. Mutta miten kenelläkään riittää kantti valehdella, että on kipeä ja vieläpä ottaa vastaan sairaslomasta maksettu palkka?

Kommenttiosiossa ehdoteltiin, että työntekijän ensimmäinen sairaslomapäivä olisi palkaton, jolloin turhat sairaslomat kommentoijien mielestä häviäisivät. Tämä olisi reilua juuri näille valesaikkuilijoille, mutta ei heille, jotka oikeasti ovat kovassa kuumeessa tai selkäkivussa vuoteen pohjalla. Ja mistä heidät sitten erottaa? Onneksi ei tarvitse olla lääkäri, joka määrittelee, kuka oikeasti on kipeä ja kuka ei.

Yhtä kaikki, jokainen varmasti tietää, milloin oikeasti ei ole työkykyinen ja silloin olisiki tärkeää kuunnella tätä tuntemusta. Ei mennä töihin siksi, että kokee ansaitsevansa siitä lisäpisteitä eikä toisaalta hakea sairaslomaa, jos on vain tukka kipeänä viikonlopun festareista. Itse pyrin toimimaan aina sairasloma-asioissa mahdollisimman avoimesti ja kerron myös, mikä tauti vaivaa - vaikka jonkin aikaa sitten minulle selvisikin, että sitä ei kai olisi välttämätöntä edes kertoa, jos käy lääkärissä hakemassa sairaslomaa. Koen kuitenkin, että avoimuus ja rehellisyys molemmin puolin lisää luottamusta ja näin myös ymmärrystä sille, että joku saattaa ihan oikeasti sairastua vain maanantaiaamun aikaiseen vuoroon, vaikkei olisikaan ollut viikonloppuna järjestetyssä Ruisrokissa. En edes tiedä, ajattelevatko työnantajat näin monimutkaisesti kuin minä, mutta alakoulussahan se jo opetettiin; rehellisyys maan perii.

Mitä olette mieltä saikuttelusta? Milloin on aiheellista jäädä kotiin vai pitääkö aina mennä töihin? Ajatteleeko kukaan muu, että olisi epäilyttävää sairastua festariviikonlopun jälkeen?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

"Siitä elämästä olisi hyvä vähän nauttiakin"

Ainakin viimeisen vuoden miulla on ollut tavotteita elämän joka osa-alueelle; koulussa mahdollisimman paljon kursseja suoritetuksi ja gradu valmiiksi, töitä edes vähän sopimustuntien yli, jotta rahaa jää asuntosäästötilillekin. Liikunnan saralla salilla käyntiä vähintään kolme kertaa viikossa ja lenkkeilyä päälle, ruokapuolella järkevää syömistä ja herkkujen karttelua. Näiltä osa-aluilta jäävä aika oli vapaa-aikaa, joka olikin ainoa aika, jolle minulla ei ollut tavotteita tai tarkkaa suunnitelmaa. Ja aloin kaivata sitä hetki hetkeltä enemmän.

Pyöräytin viime lukuvuonna 110 opintopistettä eli melkein tuplasti sen, mitä (mielestäni kylläkin alakanttiin) on yliopiston puolelta ohjeistettu. Kesäloman alettua kirjoitin gradun, joka on nyt viimeisellä kommentointikierroksella eli minun mielestä valmis palautukseen. Jo aiemmin olin päättänyt, että kun kesälomani starttaa heinäkuun 22. päivä, en koske mihinkään koulu- tai työjuttuun, joten gradun piti olla valmis ennen lomaa. Noh, hyvissä ajoinhan se valmistuikin, kun loman alkuun on vielä kolme viikkoa. Graduohjaajani sijainen sanoi minulle toukokuussa, että arvelinko oikeasti ehtiä tehdä graduni ennen lomaa, jonka perään hän totesi, että "toisaalta sie oot kyllä juuri sen tyyppinen ihminen, että saatat kyllä onnistuakin". Ja niinhän mie olen.


Juttelin työkaverini kanssa siitä, millaista hänellä on, kun pitää lukea pääsykokeisiin, käydä töissä ja yrittää vielä treenata siinä lomassa sekä huolehtia parisuhteesta. Kaiken myötätuntoni ilmaisun lomassa tajusin, että sellaistahan miun elämä on ollut jo yli vuoden päivät ja päätin, että nyt siihen on tultava oikeasti muutos. Mikon sanoin, täällä eletään vain kerran ja siitä elämästä pitäisi muistaa vähän nauttiakin.

Aloin miettiä, mistä kaikesta oikeastaan stressaan ja mitä kaikkea yritän suorittaa. Gradun valmistumisen ja yhden kesällä palautetun esseen lisäksi mielessäni kummittelee toinen essee, joka odottaa kirjoittajaansa sekä elokuussa olevat pari tenttiä. Tentteihin en voi kuitenkaan lukea vielä tässä vaiheessa kesää (koska joku on kyllä niin ulkolukija, että unohtuisi asiat elokuuhun mennessä..) ja esseen nyt voi kirjoittaa sopivan inspiksen iskiessä, ne ei ole miun vaikein osa-alueeni. Päätin kuitenkin, että jos sen esseen tänä kesänä kirjoitan, muuta en sitten tee koulun eteen - ajatus kirjoittamisesta houkuttelee nytkin, mutta samaan aikaan pohdin, että haluaisin joskus nauttia niistä vapaapäivistäkin ihan vapaapäivinä.





Toinen iso asia oli ruokailu ja liikunta. Suunnittelin aina sunnuntaisin valmiiksi seuraavan viikon sali- ja lenkkipäivät ja jos suunnitelmiin tuli muutos, tunsin syyllisyyttä siitä, etten toiminut suunnitelmani mukaan. Vielä alkukesästä olin päättänyt suorittaa liikunnan sarallakin ja karistaa kesäkiloja niiden keräämisen sijaan. Noh, nyt en ole karistanut enkä kerännyt, vaan pysynyt ihan samassa tilanteessa. Kuitenkin aina, jos erehdyin syömään extemporeena palan suklaata tai grillattiin grillitassuja ja halloumia paprikan ja kanapihvien sijaan, tunsin syyllisyyttä ja tuntui, että koko kiinteytyminen kariutuu siihen. Syömisestä tuli vain enemmän stressiä ja huonoa mieltä kuin iloa.

Juhannusviikolla hellitin kesäkilojen karistamisajatuksesta ja päätin, että syön kesän tasan ja ainoastaan fiiliksen mukaan. En tietenkään päättänyt, että alan popsia vain hampurilaisia ja litkiä siideriä, vaan päätin olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos kanapihvi nyt vaihtuukin joskus grillimakkaraan. Olen myös liikkunut vain fiiliksen mukaan, jos ulkona on satanut vettä, olen vaihtanut lenkin sukan neulontaan ja toisaalta lähtenyt salille silloin, kun aurinko paistaa kauniisti vain siksi, että on tehnyt mieli nostella puntteja. Ja tiedättekö mitä, miulla on ollut niin paljon stressittömämpi ja onnellisempi olo! En ole ollut huonolla mielellä siitä, että olen ottanut rennommin eikä vaakakaan ole kurmuuttanut minua löysemmästä otteesta.

Töiden suhteen minun ei ole tarvinnut stressata, vaan miulla on ollut tosi kiva kesä töiden parissa. Olen saanut tehdä paljon haaveilemiani aamuvuoroja sekä opetella uusia asioita työskennellessäni osastolla - ja olen saanut siellä myös paljon onnistumisenkokemuksia, jotka ovat vahvistaneet positiivista fiilistäni entisestään. Töitä on myös ollut riittävästi ja iltaisin on ollut mukavasti aikaa tehdä Mikon kanssa kaikenlaista, kun koulun ohella yhteinen aika jäi melkoisen vähäiseksi.

Tämä viikonloppu oli vapaata ja päätettiin jo etukäteen, ettei suunnitella mitään ohjelmaa, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Onkin siis aamulla nukuttu todella pitkään, käyty kaupungilla kiertelemässä, ulkona syömässä ja harjoitettu valokuvaustaitojamme kauniissa kesämaisemissa. Uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa rullaluistimille viime kesäisen kaatumiseni jälkeen. Eilen heitin talviturkin Kuoringalla ja innostuttiin myös suppailemaan ilta-auringon loisteessa. Olen neulonut villasukkia talvipakkasia varten samalla, kun on katsottu OC:ta ja hymyillyt niin paljon, että sillä energialla lämmittäisi koko Joensuun talot.

Ennen kaikkea olen ollut onnellinen ja nauttinut vapaa-ajasta. Parin viime viikon aikana olen ollut tyytyväisempi itseeni kuin pitkään aikaan. En ole tuntenut syyllisyyttä tai pakkoa tehdä joitain asioita. Olen hymyillyt ja tuntenut itseni rakastetuksi ja onnelliseksi. Peiliin katsoessa olen kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, joista olen itsessäni tyytyväinen enkä niihin, joita haluan muuttaa. Niiden aika on sitten kesäloman jälkeen, juuri nyt haluan vain nauttia kesästä, elämästä ja stressittömyydestä. Voida hyvin, nähdä ystäviä, rullaluistella tuulettomina kesäpäivinä, harjaantua valokuvaajana, pussailla ilta-auringossa, ajaa kaupunkijunalla, kokkailla hyvää ruokaa ja suunnitella Tanskan matkaa. Kaiken tämän haluan tehdä kuitenkin fiiliksen mukaan ja hyvällä mielellä - nauttia elämästä täysin siemauksin rakkaiden ihmisten kanssa <3

Löytyykö muita jatkuvia suorittajia? Miten erotat vapaa-ajan työstä tai koulusta?