keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

NÄIN SELVIÄT UUDESSA KOTIKAUPUNGISSA JA KOULUSSA

Moni pakkaa paraikaa tavaroitaan laatikoihin ja valmistelee muuttoa uuteen kotikaupunkiin opiskelujen perässä. Korkeakoulun aloittaminen jännittää, eikä jännitystä lievennä juurikaan se, jos kaupungista ei tunne ketään. Itse selvisin suhteellisen pienellä muuttojännityksellä, sillä olihan kaupungissa minua odottamassa tuttuja ihmisiä. Koulujännitys olikin ihan toista! Mielessä pyöri monenlaisia kysymyksiä ja viime viikkoina olen kuullut monien pyörittelevän samoja asioita päässään, joten päätin oman kokemukseni pohjalta antaa vinkkejä uuteen kaupunkiin asettumiseen.

KUVAT / TUULI <3
MITÄ POSITIIVISEMMIN SUHTAUDUT KAUPUNKIIN, SITÄ NOPEAMMIN SIITÄ TULEE KOTI.

Odotin Joensuuhun muuttoa todella paljon (Mikon lisäksi myös siksi), koska tykkäsin valtavasti kaupungista, ihmiset tuntuivat olevan rennompia kuin etelämmässä, pääsin muuttamaan ihka omaan kotiin ja aloittamaan opinnot unelma-ammattiini. Koko Joensuu oli mielessäni täynnä positiivisia mielikuvia. Halusin myös oppia tämän äärettömän suloisen pohjoiskarjalan murteen, ja vaikka tommaatti ja bannaani sekä mie ja sie eivät ensi alkuun meinanneet millään muistua puhuessa, pikkuhiljaa ylöjärveläiset sukulaiset ja kaverit alkoivat huomautella muuttuneesta puheesta. Ja minä olin salaa niin tyytyväinen ja onnellinen (kyllä, ärsyynnyn vieläkin siitä, kun joku ylöjärveläinen tuttu sanoo, että "murre ei ole ainakaan yhtään tarttunut"..).

Kaikki eivät kuitenkaan edes halua tuntea uutta kaupunkia kodikseen, koska opiskeluhan on vain väliaikaista ja muutto muualle siintää mielessä jo varhaisessa vaiheessa. En usko, että kukaan voikaan tuntea uutta kaupunkia kodikseen, jos on jo muuttaessaan päättänyt, että täällä nyt en ainakaan asu pidempään kuin on pakko. Mikäli kuitenkin mielit tuntea kaupungin kodiksi, suosittelen tutustumaan sen eri kaupunginosiin (itselläni tämä kävi todella luonnostaan, kun menin töihin Postille). Kun tiedät, millaista on missäkin kaupungin osassa ja tiedät edes muutaman kadun sieltä ja täältä, suunnistaminen on paljon helpompaa, minkä myötä kaupunki tuntuu myös yhä enemmän kodilta. Myös julkisilla kulkuneuvoilla liikkuminen helpottuu, kun tietää edes vähän, millaisia paikkoja ympärillä on.


KAVEREITA SAA ILMAN BILEITÄKIN

Opiskelijaelämä mielletään ryyppäämiseksi ja rellestämiseksi - itse opiskeluhan on täysin toissijaista, kunhan viina virtaa ja bileitä riittää. Ensiksikin on hyvä tietää, että tuutorit todennäköisesti houkuttelevat sinut mukaan jokikisiin kissanristiäisiin sanomalla, että jos et käy näissä tapahtumissa, et saa lainkaan kavereita. Tuon pelottelulauseen siivittelemänä kävin ensimmäisen viikon tapahtumissa muistaakseni torstaihin asti, kunnes perjantaina olin niin uupunut kaikkiin uusiin ihmisiin, uuteen kouluun ja jokailtaisiin rientoihin, että jäin kotiin huilaamaan. Huomasin, ettei tuttavanikaan käynyt enää näissä riennoissa, joten uskalsin minäkin luovuttaa - niissä kun tarkoituksena oli juopotella mahdollisimman paljon löytäen uusia ystäviä ja en ihan hirmuisen kauan jaksa katsella muiden ryyppäämistä, kun omassa mielessä pyörivät vain seuraavana päivänä alkavat uudet kurssit. Ja PS. Bilettäminenhän tapahtuu arkisin, viikonloppuisin yliopistolta ei kyllä järjestetä juhlia.

Otin sitten sen riskin, että jään yksinäiseksi opiskelijaksi. En vain ymmärtänyt, miksi nämä ryyppykemut olisivat ainoa tapa löytää ihmisiä ympärilleni. Ja niistäkö sitten löytäisin samanhenkisiä ihmisiä, jotka pitävät samoista asioista? Voin sanoa, että tuutorien höpötys aiheesta oli täyttä puppua, olen saanut ympärilleni paljon ihania ihmisiä niin koulun kuin töidenkin kautta - niin, ihan niiltä tuikitavallisilta kursseilta ja ruokatunneilta, en Oldies but goldies -bileistä, sitseistä tai muista kemuista. Ehkä olen toisten mielestä tylsä, mutta ainakin olen seurassa, jossa viihdyn!

TÖITÄ EHTII TEKEMÄÄN

Tuutoreiden mielestä töitä nimenomaan ehtii tekemään valmistumisen jälkeen ja opiskeluaikana olisi hyvä keskittyä opiskeluun ja elämästä nauttimiseen. Aika nopeasti päätin, että ehtisin todella hyvin tekemään töitä koulun ohella. Syyslomallani kävikin niin iloisesti, että Postilta soitettiin minulle ja sanottiin, että minulle olisi paikka iltavuorossa, jos haluaisin tulla töitä tekemään. Tietenkin halusin! Tein töitä noin kolmena iltana viikossa 3-4 tuntia ja se tuntui ihan sopivalta määrältä silloin. Nykyisin teen töitä 15-25 tuntia viikossa koulun ohella. Ja oli siitä koulun ohella tehtävästä työstä apua myös kesätöiden saamiseen, sillä Postiltahan minulle poiki sitten ensimmäinen kesätyöpaikkakin Joensuussa.

Jos on tehnyt töitä aiemmassa kotikaupungissa, on hyvä miettä, haluaako jatkaa töitä siellä vai etsiä uusia töitä opiskelukaupungista. Ellei ihan naapurikaupungissa satu asumaan, kannattaa huomioida, että entisessä kotikaupungissa työt ajoittuvat melko varmasti viikonlopuille ja juhlapyhille, sillä eihän iltatyötä voi tehdä uudesta kaupungista käsin. Tämä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että vietät vapaa-aikasi vanhassa kotikaupungissasi ja esimerkiksi illanistujaiset uusien ystävien kanssa ei onnistu lauantai-iltana. Se on kuitenkin jokaisen oma valinta ja jos töitä mielii tehdä, niitä täytyy tehdä siellä, missä niitä on tarjolla.

JOSKUS VOI SYÖDÄ NAUDAN LEHTIPIHVIÄKIN

Rahankäyttö on jokaisen oma asia ja paljolti omat mieltymykset vaikuttavat siihen, paljonko rahaa jää käytettäväksi millekin elämän osa-alueelle. Olen tottunut syömään monipuolista ja laadukasta kotiruokaa ja meille oli Mikon kanssa alusta asti selvää, että jos joskus tulee tiukkaa, ruoka ei ole se, mistä lähdetään nipistämään. Ajatellaan, että opiskelijat syövät vain nuudelia ja tonnikalaa eikä mihinkään muuhun ole varaa. Tykätään kyllä nuudelista ja tonnikalasta ketsupilla, mutta syödään sitä välillä ihan siksi, että se on hyvää. Sen sijaan ostamme naudan 10 % jauhelihaa, Felixin ketsuppia ja kanan fileepihvejä niiden maun vuoksi. Suosimme edullisia merkkejä kaikessa, missä laatu ei kärsi merkistä; esimerkiksi K-Menun tonnikala ei enää ikinä päädy kaappiimme, mutta Pirkka ja Rainbow ovat enemmän kuin tervetulleita, koska ne ovat hyviä. Toisaalta hernekeiton on oltava aina Jalostajalta, mikään muu ei ole yhtä hyvää.

On totta, että opintoraha on aika pieni - uudistusten myötä enää 250 euroa kuukaudessa, mutta kun käy töissä, saa palkkaa ja asumislisä auttaa vuokranmaksussa. Töiden ansiosta rahaa jää käytettäväksikin ja voimme ostaa myös prameampia ruokia silloin tällöin. Usein kuitenkin perushutut jauhelihasta tai kanasuikaleista on hyvää ja nopeaa arkiruokaa, mutta toisinaan on kiva herkutella vaikka lehtipihvillä. Toisaalta säästämme paljon siinä, ettemme käytä rahaa bilettämiseen tai esimerkiksi tupakointiin. Valintakysymyksiä. Pidin ensimmäiset kuukaudet kirjaa siitä, miten paljon rahaa kului ruokaan ja käyttötavaraan, mikä oli aika avartavaa. Tietenkin ensimmäisten kuukausien aikana on pakko ostaa ketsupit, jauhot ja mausteet, joita muuten ei tarviste koko ajan olla ostamassa. Siinä kuitenkin näkee, paljonko ruokaan menee rahaa ja menoja on helpompi arvioida tulevaisuudessa.

Millaisia asioita teidän mielessänne pyörii, kun muutatte uuteen kaupunkiin ja aloitatte opinnot? Onko kenelläkään pyörineet nämä samat asiat mielessä elämänmuutoksen alla ja miten olette ne selvittäneet? :)

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Mutta kun olen saanut tämän lahjaksi..

Konmari on vallannut asuntomme sen jälkeen, kun kotiutin kyseisen kirjan kaupasta. Ahmin siivouksen elämänmullistavan taian vain parilta istumalta ja kirjan lukemisen jälkeen olin täynnä siivousenergiaa. En ehkä ollut täysin Marie Kondon kohdejoukkoa, sillä osaan kyllä pitää kotini päällisin puolin järjestyksessä, mutta aika ajoin ahdistun siitä, miten paljon meillä on tavaraa vain 39 neliön asunnossamme. Aiemmin olen kuvitellut sen johtuvan vähäisistä säilytystiloista, mutta siivouspäivien jälkeen olen huomannut, että meille on jäänyt kaappeihin ihan tyhjääkin tilaa.

Ajattelen monia asioita aina kovin monimutkaisesti enkä tee poikkeusta myöskään tavaroiden ja vaatteiden kohdalla; olen saanut tämän koriste-esineen lahjaksi kaveriltani; mitä, jos hän huomaa, ettei sitä ole esillä, kun tulee joskus käymään? Tämän neuleen sain siskoltani, se on ihan nukkainen ja viisi vuotta vanha, mutta enhän voi heittää sitä pois, koska se on lahja. Mitäs jos tarvitsen näitä kaikkia kodinkoneiden käyttöohjeita joskus?

Totuus on, etten ole koskaan kaivanut yhtäkään käyttöohjetta esiin sen jälkeen, kun olen laittanut sen käyttöohjeille omistamaani laatikkoon. Todennäköisesti kaverini ei edes muista antaneensa minulle jotain koriste-esinettä ja emmehän muutenkaan pidä kaikkia esineitä näytillä yhtä aikaa. Siskoni taas on sitä mieltä, että mitään ei tarvitse säästää vain siksi, että on saanut sen joltakulta. Silti jaksan aina miettiä näitä asioita. Konmarin luettuani kuitenkin voimaannuin sen verran, että aloin käydä kaappeja ja laatikoita läpi ajatuksella "tuottaako tämä tavara minulle iloa".

Kaikki tavarat eivät voi tietenkään tuottaa iloa ja silti ne pitää säästää; neljäkymmentä nelisivuista lappua graduaineistoa ei varsinaisesti tee minua onnelliseksi, mutta ne on pakko säästää kuten esimerkiksi vakuutusasiakirjatkin. Sen sijaan en ymmärrä, miksi olen säästänyt vuoden 2013 palkkalaskelmia ja verotuspäätöksiä, ison kasan johtoja, joihin kuuluvia laitteita ei ole enää olemassakaan sekä CD-levyjä, joita en ole kuunnellut alakoulun jälkeen. Niimpä ostimme rullan jätesäkkejä ja aloimme yksissä tuumin siivota kotia. Ja aika monta kauppakassillista turhaa roinaa on kannettu roskikseen, vaatekeräykseen ja kierrätykseen.

Otin järjen käteen tuotteiden karsimisessa ja heitin pois kaiken sellaisen, minkä olemassaoloa en edes muistanut ja joilla ei ollut minulle mitään käyttö- tai tunnearvoa. Esimerkiksi lehtien välistä keräillyt rasvanäytteet saivat kyytiä (tiesittekö, että osa niistä säilyy käyttökelpoisena vain kaksi viikkoa!), vuosia sitten avatut kynsilakat ja meikkiputelit hävisivät ja löysimpä jopa rikkinäisiä villasukkia, tavallisia sukkia, sukkahousuja, paitoja ja housuja, jotka olin päättänyt pitää ilmeisesti huonompina vaatteina, jos tarvii vaikka joskus remppailla jotain. Mielenkiintoista vain, että olenko ajatellut remppailla sukkahousuissa..?

Miltä sitten tuntui heittää tavaraa pois? Helpottavalta, todella helpottavalta. Ajattelin ensin, että raaskinko luopua kuitenkaan tavaroista ja tulenko kaipaamaan niitä. Tällä hetkellä en edes muista, mitä kaikkea turhaa olen heittänyt pois, ja hyvä niin. Nyt pystytään avaamaan kaappien ovet ja jopa kertasilmäyksellä katsomaan, mitä kaikkea siellä on. Aiemmin makuuhuoneen kaapin ovet eivät menneet edes kiinni, kun tavaraa tursusi joka paikasta eikä sieltä mitenkään voinut saada haluamaansa tiputtamatta kaikkea muuta. Ja sittenhän oli ihan sama heittää tavarat takaisin kaappiin, kun ei niillä kumminkaan ollut mitään omaa paikkaa.


Loppujen lopuksi en ole kuitenkaan heittänyt älyttömiä määriä tavaraa pois (ja kun sanon pois, tarkoitan nyt kaikkia vaatekeräyksiä, kirppiksiä, kierrätysastioita ja sekajätepönttöjä, en suinkaan ole heittänyt kaikkea roskakoriin), mutta sen verran olen onnistunut vähentämään, että kaapit on ollut helppo järjestää siisteiksi ja niiden sisällön käyttäminen on helpottunut merkittävästi. Tavarat myös löytävät helpommin omalle paikalleen, kun niillä selkeästi on oma paikka. Jotenkin on myös paljon mukavampi olla, kun tuntuu hieman väljemmältä kaikkialla. Samaan aikaan olen myös onnistunut säästämään niitä esineitä ja vaatteita, jotka tekevät minut oikeasti onnelliseksi ja joita mielelläni katselen kodissamme sekä ylläni. Helpottavaa, rentouttavaa ja iloa tuottavaa, voiko siivoaminen paljon muuta olla?

Tiedän tälläkin hetkellä, että vielä löytyy siivottavaa ja turhaa tavaraa, jota olen säästänyt vain ajattelemattomuuttani, mutta hyvällä mallilla kuitenkin ollaan. Kaikki kaapit ja laatikot on nyt käyty ensimmäisen kerran läpi, mutta joidenkin kaappien kohdalla olen ollut vielä ihan unessa karsimisen suhteen, joten niihin palaan vielä tulevina lomapäivinä. Siivoaminen on oikeastaan todella rentouttavaa ja hyvää ajanvietettä, kunhan sitä ei tarvitse tehdä työpäivän päälle! Ja kuten Mikko juuri ovesta sisään tullessaan osuvasti totesi "hyvä tästä vielä tulee"!





Miulla on myös mielessä uusia ideoita kotimme tekstiileihin ja perjantaina lähdetäänkin rakkaan ystäväni kanssa Kuopioon katselemaan uusia tuulia sisustukseen. Tästä lisää siis myöhemmissä postauksissa. Löytyykö muita, joihin siivous- ja sisustuskärpänen on iskenyt? Kiinnostaisiko teitä kuulla enemmänkin siitä, miten ikuinen hamstraaja onnistuu vähentämään tavaraa ja luopumaan ylimääräisestä?

PS. Mitä kuvanmuokkausohjelmia suosittelette? Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään oikein ole hyvä ja ainakin näiden kuvien kohdalla laatu meni käsittelyssä pilalle :(

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kun pilkkuun asti nuokkuu, saa palkinnoksi saikkuu

Sairasloman hakeminen on vaikeaa. Milloin oikeastaan on niin kipeä, ettei voi mennä töihin? Entä, jos ei ole kuumetta, mutta olo on ihan kamala? Olenko parempi työntekijä, jos menen jalka kipsissä töihin, koska voin istua koko työpäiväni? Mitä jos sairastun ennen maanantaiaamun vuoroa, luuleeko työnantaja, että olen vain krapulassa?

Törmäsin eilen Ilta Sanomien uutiseen, jossa kerrottiin ihmisten hakevan sairaslomaa jopa sen vuoksi, että lomalla on ollut huono sää. Nuorten puolestaan kerrottiin hakevan usein sairaslomaa ykköspäiviksi juhlinnan vuoksi - eikä alkoholi ollut vähäisin syy myöskään kesälomien jälkeisiin poissaoloihin muunkaan ikäisillä. Kuten aina, myös eilen selasin kommenttiosion läpi ja sivistyinkin valtavasti; kommentoijien mielestä työnantajan ei kuuluisi joutua maksamaan saikkupäivistä, alle 35-vuotiaat naiset ovat epämotivoituneita työntekijöitä ja siksi ovat jatkuvasti sairaslomalla sekä osa on jopa valmiita irtisanoutumaan työstään, jotta pääsevät festareille viikonloppuna, kun sairasloman hakeminen ei onnistu.


Olen ollut nykyisessä työpaikassani töissä puolitoistavuotta ja tänä aikana olen ollut sairaslomalla muistaakseni yhteensä neljä päivää pahan flunssan ja vatsatautien vuoksi. Muistan, millaista oli ensimmäistä kertaa nykyisessäkin työpaikassa soittaa työnantajalle ja kertoa, että olen mahataudissa, eikä minusta ole tekemään töitä. Maailman luonnollisin ja ymmärrettävin syy, etten voi istua kassalla ämpärin kanssa tartuttamassa kanssaihmisiä, mutta silti tuntui jännittävältä käydä työterveydessä ja soittaa esimiehelle. Luurin päästä kuitenkin vastasi ymmärtäväinen ääni, joka toivotteli paranemisia ja käski olla murehtimatta siitä, etten voinut tulla töihin, kaikki sairastuvat joskus.

Viime joulun alla sairastuin todella pahaan flunssaan. Kuume ei noussut ja buranan ansiosta aamulla oli olo, että voin mennä töihin. Kun jaksoin kaksi päivää käydä tuossa kauheassa olossa töissä, työkaverit kysyivät jo kolmannen päivän aamuna minut nähdessään, että onko minulla kaikki hyvin. Silloin tajusin, että nyt olisi ollut varmasti parempi jäädä jo kotiin huilaamaan. En halunnut leikkiä mitään sankaria, joka tulisi töihin vaikka pää kainalossa, koska "kyllä sitä nyt aina sen verran jaksaa". Siksi pääsinkin aiemmin sinä päivänä kotiin ja seuraavat päivät makasinkin sitten kipeänä sängyn pohjalla.

En pidä siitä, että ihmiset tulevat kipeänä töihin. Ei ole ensinnäkään omalle terveydelle hyväksi tulla kuumeessa tai pahassa flunssassa töihin (ja tämä korostuu tietysti erityisesti toisilla aloilla kuten terveydenhuollossa), mutta ei ole myöskään kovin ajattelevaista tulla töihin tartuttamaan työkavereita samaan tautiin. En usko, että kukaan pitää ketään sen parempana työntekijänä, jos on 38 asteen kuumeessa töissä kuin että olisi kotona parantelemassa. Ja tiedättekö, ne jotka ovat kipeänä töissä, muistavat tuoda sen varmasti koko ajan esiin, koska he ovat niin hyviä työntekijöitä, etteivät jätä työpaikkansa muita työntekijöitä pulaan. Ainiin, mutta jos kaikki sairastuvat, sitten vasta ollaankin suossa.

Miten sitten suhtautua siihen, jos mahatauti oikeasti iskee sunnuntai-iltana? Toivon aina, etten sairastu "epäilyttäviin aikoihin", kuten lauantai-illan tai sunnuntaiaamun vuoroa vasten - enkä silloin maanantaiaamuna. Vaikka työpaikallani varmasti tiedetään, miten "kova juhlija" olen, en voi välttyä siltä ajatukselta, että joku kuvittelee minun rellestäneen koko viikonlopun ja jättävän siksi tulematta töihin. Varmasti tältä pallolta löytyy näitäkin ihmisiä, ainakin Ilta Sanomien kommenttiosion mukaan. Saikkua haetaan, koska onkin ehditty jo sopia menoja lauantaille tai festarit pukkaavat päälle juuri työvuoron kanssa samaan aikaan. Mutta miten kenelläkään riittää kantti valehdella, että on kipeä ja vieläpä ottaa vastaan sairaslomasta maksettu palkka?

Kommenttiosiossa ehdoteltiin, että työntekijän ensimmäinen sairaslomapäivä olisi palkaton, jolloin turhat sairaslomat kommentoijien mielestä häviäisivät. Tämä olisi reilua juuri näille valesaikkuilijoille, mutta ei heille, jotka oikeasti ovat kovassa kuumeessa tai selkäkivussa vuoteen pohjalla. Ja mistä heidät sitten erottaa? Onneksi ei tarvitse olla lääkäri, joka määrittelee, kuka oikeasti on kipeä ja kuka ei.

Yhtä kaikki, jokainen varmasti tietää, milloin oikeasti ei ole työkykyinen ja silloin olisiki tärkeää kuunnella tätä tuntemusta. Ei mennä töihin siksi, että kokee ansaitsevansa siitä lisäpisteitä eikä toisaalta hakea sairaslomaa, jos on vain tukka kipeänä viikonlopun festareista. Itse pyrin toimimaan aina sairasloma-asioissa mahdollisimman avoimesti ja kerron myös, mikä tauti vaivaa - vaikka jonkin aikaa sitten minulle selvisikin, että sitä ei kai olisi välttämätöntä edes kertoa, jos käy lääkärissä hakemassa sairaslomaa. Koen kuitenkin, että avoimuus ja rehellisyys molemmin puolin lisää luottamusta ja näin myös ymmärrystä sille, että joku saattaa ihan oikeasti sairastua vain maanantaiaamun aikaiseen vuoroon, vaikkei olisikaan ollut viikonloppuna järjestetyssä Ruisrokissa. En edes tiedä, ajattelevatko työnantajat näin monimutkaisesti kuin minä, mutta alakoulussahan se jo opetettiin; rehellisyys maan perii.

Mitä olette mieltä saikuttelusta? Milloin on aiheellista jäädä kotiin vai pitääkö aina mennä töihin? Ajatteleeko kukaan muu, että olisi epäilyttävää sairastua festariviikonlopun jälkeen?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

"Siitä elämästä olisi hyvä vähän nauttiakin"

Ainakin viimeisen vuoden miulla on ollut tavotteita elämän joka osa-alueelle; koulussa mahdollisimman paljon kursseja suoritetuksi ja gradu valmiiksi, töitä edes vähän sopimustuntien yli, jotta rahaa jää asuntosäästötilillekin. Liikunnan saralla salilla käyntiä vähintään kolme kertaa viikossa ja lenkkeilyä päälle, ruokapuolella järkevää syömistä ja herkkujen karttelua. Näiltä osa-aluilta jäävä aika oli vapaa-aikaa, joka olikin ainoa aika, jolle minulla ei ollut tavotteita tai tarkkaa suunnitelmaa. Ja aloin kaivata sitä hetki hetkeltä enemmän.

Pyöräytin viime lukuvuonna 110 opintopistettä eli melkein tuplasti sen, mitä (mielestäni kylläkin alakanttiin) on yliopiston puolelta ohjeistettu. Kesäloman alettua kirjoitin gradun, joka on nyt viimeisellä kommentointikierroksella eli minun mielestä valmis palautukseen. Jo aiemmin olin päättänyt, että kun kesälomani starttaa heinäkuun 22. päivä, en koske mihinkään koulu- tai työjuttuun, joten gradun piti olla valmis ennen lomaa. Noh, hyvissä ajoinhan se valmistuikin, kun loman alkuun on vielä kolme viikkoa. Graduohjaajani sijainen sanoi minulle toukokuussa, että arvelinko oikeasti ehtiä tehdä graduni ennen lomaa, jonka perään hän totesi, että "toisaalta sie oot kyllä juuri sen tyyppinen ihminen, että saatat kyllä onnistuakin". Ja niinhän mie olen.


Juttelin työkaverini kanssa siitä, millaista hänellä on, kun pitää lukea pääsykokeisiin, käydä töissä ja yrittää vielä treenata siinä lomassa sekä huolehtia parisuhteesta. Kaiken myötätuntoni ilmaisun lomassa tajusin, että sellaistahan miun elämä on ollut jo yli vuoden päivät ja päätin, että nyt siihen on tultava oikeasti muutos. Mikon sanoin, täällä eletään vain kerran ja siitä elämästä pitäisi muistaa vähän nauttiakin.

Aloin miettiä, mistä kaikesta oikeastaan stressaan ja mitä kaikkea yritän suorittaa. Gradun valmistumisen ja yhden kesällä palautetun esseen lisäksi mielessäni kummittelee toinen essee, joka odottaa kirjoittajaansa sekä elokuussa olevat pari tenttiä. Tentteihin en voi kuitenkaan lukea vielä tässä vaiheessa kesää (koska joku on kyllä niin ulkolukija, että unohtuisi asiat elokuuhun mennessä..) ja esseen nyt voi kirjoittaa sopivan inspiksen iskiessä, ne ei ole miun vaikein osa-alueeni. Päätin kuitenkin, että jos sen esseen tänä kesänä kirjoitan, muuta en sitten tee koulun eteen - ajatus kirjoittamisesta houkuttelee nytkin, mutta samaan aikaan pohdin, että haluaisin joskus nauttia niistä vapaapäivistäkin ihan vapaapäivinä.





Toinen iso asia oli ruokailu ja liikunta. Suunnittelin aina sunnuntaisin valmiiksi seuraavan viikon sali- ja lenkkipäivät ja jos suunnitelmiin tuli muutos, tunsin syyllisyyttä siitä, etten toiminut suunnitelmani mukaan. Vielä alkukesästä olin päättänyt suorittaa liikunnan sarallakin ja karistaa kesäkiloja niiden keräämisen sijaan. Noh, nyt en ole karistanut enkä kerännyt, vaan pysynyt ihan samassa tilanteessa. Kuitenkin aina, jos erehdyin syömään extemporeena palan suklaata tai grillattiin grillitassuja ja halloumia paprikan ja kanapihvien sijaan, tunsin syyllisyyttä ja tuntui, että koko kiinteytyminen kariutuu siihen. Syömisestä tuli vain enemmän stressiä ja huonoa mieltä kuin iloa.

Juhannusviikolla hellitin kesäkilojen karistamisajatuksesta ja päätin, että syön kesän tasan ja ainoastaan fiiliksen mukaan. En tietenkään päättänyt, että alan popsia vain hampurilaisia ja litkiä siideriä, vaan päätin olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos kanapihvi nyt vaihtuukin joskus grillimakkaraan. Olen myös liikkunut vain fiiliksen mukaan, jos ulkona on satanut vettä, olen vaihtanut lenkin sukan neulontaan ja toisaalta lähtenyt salille silloin, kun aurinko paistaa kauniisti vain siksi, että on tehnyt mieli nostella puntteja. Ja tiedättekö mitä, miulla on ollut niin paljon stressittömämpi ja onnellisempi olo! En ole ollut huonolla mielellä siitä, että olen ottanut rennommin eikä vaakakaan ole kurmuuttanut minua löysemmästä otteesta.

Töiden suhteen minun ei ole tarvinnut stressata, vaan miulla on ollut tosi kiva kesä töiden parissa. Olen saanut tehdä paljon haaveilemiani aamuvuoroja sekä opetella uusia asioita työskennellessäni osastolla - ja olen saanut siellä myös paljon onnistumisenkokemuksia, jotka ovat vahvistaneet positiivista fiilistäni entisestään. Töitä on myös ollut riittävästi ja iltaisin on ollut mukavasti aikaa tehdä Mikon kanssa kaikenlaista, kun koulun ohella yhteinen aika jäi melkoisen vähäiseksi.

Tämä viikonloppu oli vapaata ja päätettiin jo etukäteen, ettei suunnitella mitään ohjelmaa, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Onkin siis aamulla nukuttu todella pitkään, käyty kaupungilla kiertelemässä, ulkona syömässä ja harjoitettu valokuvaustaitojamme kauniissa kesämaisemissa. Uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa rullaluistimille viime kesäisen kaatumiseni jälkeen. Eilen heitin talviturkin Kuoringalla ja innostuttiin myös suppailemaan ilta-auringon loisteessa. Olen neulonut villasukkia talvipakkasia varten samalla, kun on katsottu OC:ta ja hymyillyt niin paljon, että sillä energialla lämmittäisi koko Joensuun talot.

Ennen kaikkea olen ollut onnellinen ja nauttinut vapaa-ajasta. Parin viime viikon aikana olen ollut tyytyväisempi itseeni kuin pitkään aikaan. En ole tuntenut syyllisyyttä tai pakkoa tehdä joitain asioita. Olen hymyillyt ja tuntenut itseni rakastetuksi ja onnelliseksi. Peiliin katsoessa olen kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, joista olen itsessäni tyytyväinen enkä niihin, joita haluan muuttaa. Niiden aika on sitten kesäloman jälkeen, juuri nyt haluan vain nauttia kesästä, elämästä ja stressittömyydestä. Voida hyvin, nähdä ystäviä, rullaluistella tuulettomina kesäpäivinä, harjaantua valokuvaajana, pussailla ilta-auringossa, ajaa kaupunkijunalla, kokkailla hyvää ruokaa ja suunnitella Tanskan matkaa. Kaiken tämän haluan tehdä kuitenkin fiiliksen mukaan ja hyvällä mielellä - nauttia elämästä täysin siemauksin rakkaiden ihmisten kanssa <3

Löytyykö muita jatkuvia suorittajia? Miten erotat vapaa-ajan työstä tai koulusta?