8 vuoden opinnot viidessä vuodessa - mitä teen nyt tällä kaikella vapaa-ajalla?

Jättäydyin reilu kuukausi sitten määrittelemättömälle bloggaustauolle, sillä koin ykkösasiakseni saattaa opinnot valmiiksi. Tuntui, etten jaksaisi istua enää yhtään tietokoneella kirjoittamassa esseitä tai muistiinpanoja tenttikirjoista, mutta pakkohan se oli. Se aika, kun en istunut tietokoneella, meni töissä ja nukkuessa - edes salille en ehtinyt, ryhmäliikunnoissa sentään pari kertaa käväisin. Mutta missä nyt mennään?

Olen allekirjoituksia vaille valmis KASVATUSTIETEIDEN MAISTERI! Sain eilen tietää, että viimeiset palauttamani esseet (jotka tuntuivat lähinnä pienoistutkimuksilta, kun sivujen loppusumma oli yli 40..) menivät täysillä pisteillä läpi ja se tarkoittaa, että voin alkaa hakea tutkintoa itselleni. Totta kai yhteyshenkilö on tämän viikon lomalla, mutta heti ensi viikolla pääsen jättämään hakemukseni tutkinnosta ja odottelemaan maisterin papereita saapuviksi!

Olo tuntuu nyt niin kevyeltä ja helpottuneelta, vihdoin tuo järjetön urakka on takana päin! Aikaa opintojen suorittamiseen meni 5 vuotta ja 1,5 kuukautta, vaikka suoritin yhteensä kahdeksan vuoden opinnot. Täytyy sanoa, että aika haipakkaa on välillä menty ja on tuntunut, että onkohan tässä vähän liikaa kaikkea, mutta nyt en voi olla kuin ylpeä itsestäni - mie tein sen, mistä haaveilin!

Mitä aion nyt sitten tulevaisuudessa tehdä, kun vapaa-aikaa jää huomattavasti enemmän eikä töiden jälkeen tarvitse harmitella, että voi kun voisi tehdä jotain kivaa eikä tarvitsisi tehdä koulujuttuja? Aion ehdottomasti...

...huolehtia enemmän meidän yhteisestä kodista; siivota, pyykätä ja huolehtia, että kotiin on kiva tulla. Olen ollut niin laiska emäntä kodin suhteen, että nyt voisi olla isännän aika huilata ja minun vähän ottaa takaisin laiskottelujani kotitöiden saralla.

...liikkua paljon enemmän! Erilaiset ryhmäliikunnat ovat tuntuneet todella mukavalta liikunnalta ja niiden parissa aion ehdottomasti jatkaa nyt, kun aikaa on enemmän. Lisäksi haluan käydä vesijuoksemassa, kuntosalilla ja lenkillä merkittävästi useammin.

...kokata muutakin kuin 15 minuutin helppoja arkiruokia. Lautaseltani on löytynyt aika monta kertaa jauhelihakastiketta ja spaghettia sekä tonnikalaa ja nuudelia. Nyt kuitenkin on aikaa panostaa myös hieman enemmän aikaa vaativiin ruokiin kuten makaroonilaatikkoon, lihapulliin tai vaikka lasagneen. Aion myös kokeilla uusia reseptejä, jos niistä löytyisi hyviä makunautintoja arkeen.

...puuhastella omia mielipuuhia kuten neuloa villasukkia ja lukea vihdoin Antti Tapani -kirja, jonka avaamista olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Lupasin itselleni, että aloitan lukemisen vasta, kun opinnot ovat purkissa, sillä en voisi lukea yhtä aikaa vapaa-ajan kirjaa ja koulukirjoja, aivan liikaa luettavaa.

...käydä valokuvailemassa aina sopivan tilanteen tullen. Kamera on päässyt viime aikoina aivan liian harvoin ulkoilemaan, joten lisääntyvä vapaa-aika varmasti tuo myös mahdollisuuksia sen käyttöön.

...nähdä enemmän kavereita. Nyt kun ei tarvitse miettiä, mikä tentti seuraavalla viikolla odottaa, voi nähdä ystäviäkin paljon useammin! Ihanan vapauttavaa päästä vaihtamaan kuulumisia useammin ja kunnolla muutenkin kuin viesteillä.

...viettää paljon enemmän yhteistä aikaa Mikon kanssa. Haluan antaa yhteistä aikaa, jolloin ei ole kiire minnekään ja voi tehdä sellaisia juttuja, joille ei ole kaiken kiireen ja stressin keskellä jäänyt aikaa; pelata lautapelejä, ulkoilla, kokata yhdessä, käydä elokuvissa ja ihan vain olla ja höpötellä toisen seurasta nauttien.

...stressata (paljon!) vähemmän. Tiedän, millaista on, kun on sata rautaa tulessa ja tekemistä olisi niin paljon, ettei kellotaulun tuplaaminenkaan auttaisi kaikkien asioiden selvittämiseen. Muistan sen tunteen todella hyvin ja toistaiseksi uskon, etten paljon pahempaa stressiä saa aikaiseksi. Eli muistan, että vaikka joskus olisi paljon asioita mielessä, olen murehtimatta ja stressaamatta, koska tiedän selviäväni niistä. Uskoin jo kauan sitten, että kun tästä opinto-työkombosta selviän, selviän aika monesta muustakin jutusta.

Moni juttu tuntuu todella arkiselta, mutta miulle ne on isoja juttuja. Haluan elää vähemmän stressitöntä normaalia arkea ja olla oma pirteä itseni rakkaideni kanssa sekä harrastaa itselleni tärkeitä juttuja. Huh, tästä se lähtee; työelämän ensimmäinen päivä ilman opiskelijastatusta!

Mitä teille kuuluu? Millaisia asioita on teidän lähitulevaisuutenne to do -listalla? :)

Voiko kaikki hyvä tapahtua kerralla?

Tällä hetkellä voin sanoa olevani äärettömän onnellinen, hämmentynyt ja kaikinpuolin tyytyväinen elämääni. Olen pohtinut viime viikot, voiko kaikki hyvä oikeasti tapahtua yhtä aikaa ja olen tullut siihen päätelmään, että se todellakin on mahdollista! Nämä muutokset elämässäni ovatkin syitä siihen, miksi blogi on elellyt hetken hiljaiseloa, mutta nyt on aika kuuluttaa teillekin onnellisuuteni aiheet!

Kaksi viikkoa sitten, keskellä helteisen paahtavaa keskiviikkoa, Mikko pyysi minua vaimokseen! En ollut mitenkään osannut aavistaa kosintaa - etenkään en osannut ajatella, että se tapahtuisi silloin, kun olen vähän vähemmän edustavan näköinen seitsemän tunnin työpäivän jäljiltä hiukset sekaisin ja hiki otsalla helteestä. Mutta jälkeen päin ajateltuna se oli juuri niin täydellinen ajoitus - Mikko rakastaa minua juuri minuna itsenäni kuten minäkin häntä, viis siitä, onko ulkokuosi tiptop! Ja kyllähän monet naurahtelivatkin, että jos minun olisi käsketty meikata ja laittaa mekko päälle, olisin todennäköisesti arvannut jotain erityistä tapahtuvaksi! Nyt kaikki tuli täytenä yllätyksenä - ihan parasta! <3

Kuvat: Tuuli

Kosinnan aiheuttama kestohymy ei ole tainnut vieläkään kadota kasvoiltani kuten ei myöskään pari päivää kosimisen jälkeen, jolloin astelin elämäni ensimmäiseen oman alan työhaastatteluun. Kyseessä oli eskariopettajan paikka, joka alkaisi elokuun alussa ja päättyisi toukokuun lopussa. Olin jo mielettömän onnellinen, että minut oli pyydetty haastatteluun, sillä yliopistokaupungissa ei ole ihan kiveen kirjoitettu, että jokainen hakemuksen laittanut pääsee haastatteluun - enkä ollut minäkään ikinä ennen päässyt. Ajattelin, että kävi miten kävi, ainakin saan kokemusta siitä, mitä haastatteluissa kysytään ja pystyn tulevaisuudessa hyödyntämään tätä tietoa - tietenkin tein parhaani paikan saamiseksi, mutta samaan aikaan mietin, että varmasti löytyy joku kokeneempi tai jo valmistunut hakija, joka lopulta saa paikan.

Viime perjantaina puhelimeni vihdoin soi (epäilin sen olevan jo rikki, sillä odotin kahta soittoa, eikä kumpaakaan ollut kuulunut, vaikka miten olin tuijottanut luuria!). Soittaja oli sama nainen, joka haastatteli minua ja hän halusi tietää, miten haastattelu oli omasta mielestäni mennyt. Totesin sen menneen mielestäni ihan hyvin siihen nähden, että se oli ensimmäinen oman alan työpaikkahaastatteluni ja vaikka olin unohtanut kertoakin paljon asioita, jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis haastattelun jälkeen. Haastattelija oli samaa mieltä, että hyvin oli mennyt, mutta odottelin hänen vain lausuvan lohduttelevasti sanat "hyvin meni meistäkin, mutta nyt emme valitettavasti valinneet sinua". VAAN TOISIN KÄVI! Luurista kuuluikin lause "haluaisimme sinut meille töihin"!

Onnenkyyneleet alkoivat valua silmistäni ja koko tilanne tuntui niin epätodelliselta! Nainen kyllä vakuutteli, että tämä on ihan totta ja alkoi kertoa toimintaohjeita tulevaa varten. Kirjoitin ilosta vapisevin käsin yhteystietoja ja osotteita ylös, kunnes puhelun jälkeen kiljuin riemusta ja hypin  onnellisena tasajalkaa keittiön lattialla! Minusta tulee ihka oikea eskariope!! Eilen kävin tutustumassa esimieheeni ja talon tapoihin ja jäi todella hyvä tunne siitä, että maanantaina alkaa aivan uudenlaiset työt, jotka on kuin miulle tehty - ja mikä parasta, ympärilläni häärää kuusi muutakin eskariopea, joiden kanssa voidaan tehdä yhteistyötä!

Näiden onnellisten tapahtumien lisäksi yliopistolla on uudistunut opetussuunnitelma ja näyttää siltä, että suuren osan jäljellä olevista kursseistani pystyy tenttimään sähköisessä tentissä eli itse haluamanani ajankohtana! Tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että vain tietyt päivät sopivat tenttimiseen, mutta nyt vaihtoehtoja tuli rutkasti lisää ja valmistuminen voi olla lähempänä kuin uskonkaan! Mutta tämä asia tarkentunee maanantaina, kun yliopistohenkilökuntaa palailee lomilta ja he voivat vahvistaa, voiko miulla oikeasti käydä näin hyvä tuuri vielä opintojenkin kanssa!

Tässä siis suurimmat syyt miun blogihiljaisuuteen; isoja juttuja, onnellisia juttuja <3 Mitä teidän elämäänne kuuluu ja tuntuuko teistäkin joskus siltä, että kaikki hyvä vaan tapahtuu yhtä aikaa?

Inspiration Blog Awards 2018 | Juhla-asua ja inspiraatiota bloggaamiseen

Viikko sitten oltiin siskoni kanssa matkustamassa kohti Helsinkiä ja saapumisen jälkeen päivä kuluikin valmistautuessa Inspiration Blog Awardseille! En oikein vieläkään käsitä, että todella oltiin siellä kaikkien noiden huippubloggaajien seurassa nauttimassa gaalatunnelmasta, ruuasta, juomasta ja erilaisista esittelypisteistä.

Majoituttiin Scandic Hakaniemessä, josta on rautatieasemalle vain reilu kilometri ja Kattilahallille puolitoista. Hotelli oli juuri hiljattain vaihtunut Cumuluksesta Scandiciksi ja en tiedä, oliko hotellissa tehty sitten remonttia, koska kaikki pinnat vaikuttivat niin uusilta. Huone oli todella siisti ja viihtyisä (minä jos kuka olen nirso huoneiden siisteydessä!) ja henkilökunta ystävällistä. Aamupalalla oli tosin vain kaksi työntekijää ja esimerkiksi leivänpäälliskasvikset olivat puolituntia loppu ennen täyttämistä, vaikka menimme aamiaiselle hyvissä ajoin. Toki henkilökunnan ystävälliset hymyt ja hyvänhuomenentoivotukset pelastivat sielläkin paljon!

Gaalaan läksimme reippaina kävellen apunamme Google Maps. Kun minä luen navigaattoria, siitä ei yleensä seuraa mitään hyvää.. Nytkin päädyimme kerrostaloalueen sisäpihalle ja yritimme epätoivoisesti löytää ulospääsyä. Lopulta epävarmoina suunnasta pysähdyimme pysäkille ja soitimme taksin. Taksikuski tosin naurahti, kun kerroimme menevämme Kattilahallille - matkaa oli 500 metriä! Elämämme lyhin taksiajelu, mutta sitäkin ikimuistoisempi - ja säästyi vähän Ellin jalatkin, sillä kun oli aivan ihanat kengät jalassaan <3 Itse en olisi jaksanut kävellä korkkareilla metriäkään ja omiani taisin gaalassa pitää kokonaista 40 minuuttia.

Ennen etkoja Elli kuvasi asuni ja voi miten tykkäänkään näistä kuvista! Rakastuin tuohon mekkoon Vilan mekkoon kahta päivää ennen gaalaa ja koska Kekäleellä oli kanta-asiakaspäivät sain sen mukaani vieläpä 20% alennuksella! Samalta reissulta löytyi tuo ihana kuvissa vilahtava Hilfigerin laukku, josta haaveilin jo risteilyllä, mutta joka kolahti lopullisesti sitten, kun näin sen kaupan hyllyllä. Marika taikoi hiuksiini nutturan lauantaiaamuna ennen gaalaan lähtöä (miettikää, tuossa ei ole yhtään lisähiuksia, kaikki on miun. Ne on kasvaneet aika paljon!) ja tarkoituksena oli yhdistää mekkoon korkokengät. Noh, balleriinoilla läksin matkaan, pidin korkkareita sen 40 minuuttia gaalassa ja vaihdoin takaisin "mukaviin jalkineisiin". En taida olla korkokenkäjalkainen, vaikka kuinka haluaisin.

Etkoille asteltiin oikein punaista mattoa pitkin, napattiin skumppalasit käteen ja lähdettiin kiertelemään erilaisia pisteitä. Katseltavaa ja maisteltavaa löytyi aina Instrumentariumin aurinkolasimallistosta Bronxin meikkeihin ja Novellen herkkujääjuomaan. Vaikka tila itsessään oli aika pieni, kului meillä hyvin aika pisteitä kiertäessä ja mahtavaa oli, että tapahtumasta löytyi niitä ihania ihmisiä, joihin ei ole vielä koskaan "oikeassa elämässä" törmännyt. Oli kiva päästä höpöttelemään ja huomata, että he ovat juuri niin mahtavia naisia kuin blogistakin voi päätellä <3

Erityisesti mieleen jäivät Batisten piste, jossa päästiin nappaamaan kuvat legendaarisessa kuvauskopissa, Instrumentariumin pisteellä testaillut aurinkolasit, Breyersin herkullinen proteiinijäätelöannos, australialainen viini karkkien kanssa (mielettömän maukas keksintö!) sekä Novellen pisteellä maisteltu raikas mangoinen jäähilejuoma - sitä täytyy kyllä kesälomalla tehdä itsekin! Kokonaisuudessaan pelkkä juhlahumu, kauniisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset ja laatuajan viettäminen erityisesti rakkaan siskoni kanssa tekivät illasta täydellisen ja ikimuistoisen <3

Palkitseminen alkoi yhdeksän jälkeen ja katselimme ensimmäisen osuuden mutustellen samalla Jyväbroilerin sponssaamia ruoka-annoksia. Voittoa ei tullut, mutta miulle oli jo mieletön ilo olla ehdolla noin kovien blogien joukossa! Ja kiitos kaikille, jotka äänestitte ja tsemppasitte kisassa, se lämmittää mieltä! <3 Palkintojen jaon väliajalla päätimme ottaa suunnaksi hotellimme, koska tiesimme siihen aikaan vielä saavamme taksin ja toisaalta oli ihana päästä hotellihuoneeseen höpöttelemään ja mutustelemaan Mäkkiruokaa kuten jo vähän perinteeksi on Ellin kanssa muodostunut.

Jälleen taksikuski oli sitä mieltä, että matkamme ei olisi ollut kovin pitkä kävellenkään (kummallista taksipalveluiden markkinoimista!!), mutta totesimme vain, että on mukavampi päästä kyydillä ja eipähän tarvitse eksyä! Suuntasimme Mäkkärin kautta hotellihuoneeseen rentoutumaan ja valmistautumaan seuraavaan päivään. Sunnuntaina kiertelimme hieman kaupungilla ja kävimme syömässä ennen junien lähtöä. Kokonaisuudessaan oli ihana ja rentouttava viikonloppu hyvässä seurassa ja hyvät muistot jäi. Toivottavasti ensi vuonna päästään jälleen juhlimaan Kattilahallille, kuka tietää :)

Blog Awardseilla inspiroituneena päätin myös päivittää oman blogini vihdoin tälle vuosikymmenelle. Olen jo pitkään haaveillut uudesta ulkoasusta sekä osoitteen muuttamisesta. Ensin ajattelin muuttaa osoitteen vain Bloggerissa, mutta sitten päädyinkin omaan domainiin ja jatkossa (kunhan saan tarvittavat koodit alkuviikosta) blogini siis löytyy osoitteesta www.haaveitajahauiskaantoja.fi. Uusi nimi kuvaa blogiani paljon paremmin ja se on myös helpompi kertoa ihmisille, vai mitä olette mieltä? Blogi on saanut myös uuden ulkoasun, jonka hankin Etsystä. Vielä sen kanssa on hieman viilaamista, sillä esimerkiksi alalaidan Instagram-jana ei toimi toivomallani tavalla, mutta neuvoja asiaan on tulossa, joten ehkä sekin siitä! Lisäksi banneriinkin saattaa tulla hieman muutoksia, kun kelit paranevat ja ulkona alkaa näyttää siltä, että siellä voi valokuvata :D

Kuva: Henri Ilanen

Mitä tykkäätte Blog Awardsien asusta sekä uudesta ulkoasusta ja nimestä? Entä olitteko itse Blog Awardseilla ja mitä tykkäsitte tarjonnasta? :)

Kun pilkkuun asti nuokkuu, saa palkinnoksi saikkuu

Sairasloman hakeminen on vaikeaa. Milloin oikeastaan on niin kipeä, ettei voi mennä töihin? Entä, jos ei ole kuumetta, mutta olo on ihan kamala? Olenko parempi työntekijä, jos menen jalka kipsissä töihin, koska voin istua koko työpäiväni? Mitä jos sairastun ennen maanantaiaamun vuoroa, luuleeko työnantaja, että olen vain krapulassa?

Törmäsin eilen Ilta Sanomien uutiseen, jossa kerrottiin ihmisten hakevan sairaslomaa jopa sen vuoksi, että lomalla on ollut huono sää. Nuorten puolestaan kerrottiin hakevan usein sairaslomaa ykköspäiviksi juhlinnan vuoksi - eikä alkoholi ollut vähäisin syy myöskään kesälomien jälkeisiin poissaoloihin muunkaan ikäisillä. Kuten aina, myös eilen selasin kommenttiosion läpi ja sivistyinkin valtavasti; kommentoijien mielestä työnantajan ei kuuluisi joutua maksamaan saikkupäivistä, alle 35-vuotiaat naiset ovat epämotivoituneita työntekijöitä ja siksi ovat jatkuvasti sairaslomalla sekä osa on jopa valmiita irtisanoutumaan työstään, jotta pääsevät festareille viikonloppuna, kun sairasloman hakeminen ei onnistu.

Olen ollut nykyisessä työpaikassani töissä puolitoistavuotta ja tänä aikana olen ollut sairaslomalla muistaakseni yhteensä neljä päivää pahan flunssan ja vatsatautien vuoksi. Muistan, millaista oli ensimmäistä kertaa nykyisessäkin työpaikassa soittaa työnantajalle ja kertoa, että olen mahataudissa, eikä minusta ole tekemään töitä. Maailman luonnollisin ja ymmärrettävin syy, etten voi istua kassalla ämpärin kanssa tartuttamassa kanssaihmisiä, mutta silti tuntui jännittävältä käydä työterveydessä ja soittaa esimiehelle. Luurin päästä kuitenkin vastasi ymmärtäväinen ääni, joka toivotteli paranemisia ja käski olla murehtimatta siitä, etten voinut tulla töihin, kaikki sairastuvat joskus.

Viime joulun alla sairastuin todella pahaan flunssaan. Kuume ei noussut ja buranan ansiosta aamulla oli olo, että voin mennä töihin. Kun jaksoin kaksi päivää käydä tuossa kauheassa olossa töissä, työkaverit kysyivät jo kolmannen päivän aamuna minut nähdessään, että onko minulla kaikki hyvin. Silloin tajusin, että nyt olisi ollut varmasti parempi jäädä jo kotiin huilaamaan. En halunnut leikkiä mitään sankaria, joka tulisi töihin vaikka pää kainalossa, koska "kyllä sitä nyt aina sen verran jaksaa". Siksi pääsinkin aiemmin sinä päivänä kotiin ja seuraavat päivät makasinkin sitten kipeänä sängyn pohjalla.

En pidä siitä, että ihmiset tulevat kipeänä töihin. Ei ole ensinnäkään omalle terveydelle hyväksi tulla kuumeessa tai pahassa flunssassa töihin (ja tämä korostuu tietysti erityisesti toisilla aloilla kuten terveydenhuollossa), mutta ei ole myöskään kovin ajattelevaista tulla töihin tartuttamaan työkavereita samaan tautiin. En usko, että kukaan pitää ketään sen parempana työntekijänä, jos on 38 asteen kuumeessa töissä kuin että olisi kotona parantelemassa. Ja tiedättekö, ne jotka ovat kipeänä töissä, muistavat tuoda sen varmasti koko ajan esiin, koska he ovat niin hyviä työntekijöitä, etteivät jätä työpaikkansa muita työntekijöitä pulaan. Ainiin, mutta jos kaikki sairastuvat, sitten vasta ollaankin suossa.

Miten sitten suhtautua siihen, jos mahatauti oikeasti iskee sunnuntai-iltana? Toivon aina, etten sairastu "epäilyttäviin aikoihin", kuten lauantai-illan tai sunnuntaiaamun vuoroa vasten - enkä silloin maanantaiaamuna. Vaikka työpaikallani varmasti tiedetään, miten "kova juhlija" olen, en voi välttyä siltä ajatukselta, että joku kuvittelee minun rellestäneen koko viikonlopun ja jättävän siksi tulematta töihin. Varmasti tältä pallolta löytyy näitäkin ihmisiä, ainakin Ilta Sanomien kommenttiosion mukaan. Saikkua haetaan, koska onkin ehditty jo sopia menoja lauantaille tai festarit pukkaavat päälle juuri työvuoron kanssa samaan aikaan. Mutta miten kenelläkään riittää kantti valehdella, että on kipeä ja vieläpä ottaa vastaan sairaslomasta maksettu palkka?

Kommenttiosiossa ehdoteltiin, että työntekijän ensimmäinen sairaslomapäivä olisi palkaton, jolloin turhat sairaslomat kommentoijien mielestä häviäisivät. Tämä olisi reilua juuri näille valesaikkuilijoille, mutta ei heille, jotka oikeasti ovat kovassa kuumeessa tai selkäkivussa vuoteen pohjalla. Ja mistä heidät sitten erottaa? Onneksi ei tarvitse olla lääkäri, joka määrittelee, kuka oikeasti on kipeä ja kuka ei.

Yhtä kaikki, jokainen varmasti tietää, milloin oikeasti ei ole työkykyinen ja silloin olisiki tärkeää kuunnella tätä tuntemusta. Ei mennä töihin siksi, että kokee ansaitsevansa siitä lisäpisteitä eikä toisaalta hakea sairaslomaa, jos on vain tukka kipeänä viikonlopun festareista. Itse pyrin toimimaan aina sairasloma-asioissa mahdollisimman avoimesti ja kerron myös, mikä tauti vaivaa - vaikka jonkin aikaa sitten minulle selvisikin, että sitä ei kai olisi välttämätöntä edes kertoa, jos käy lääkärissä hakemassa sairaslomaa. Koen kuitenkin, että avoimuus ja rehellisyys molemmin puolin lisää luottamusta ja näin myös ymmärrystä sille, että joku saattaa ihan oikeasti sairastua vain maanantaiaamun aikaiseen vuoroon, vaikkei olisikaan ollut viikonloppuna järjestetyssä Ruisrokissa. En edes tiedä, ajattelevatko työnantajat näin monimutkaisesti kuin minä, mutta alakoulussahan se jo opetettiin; rehellisyys maan perii.

Mitä olette mieltä saikuttelusta? Milloin on aiheellista jäädä kotiin vai pitääkö aina mennä töihin? Ajatteleeko kukaan muu, että olisi epäilyttävää sairastua festariviikonlopun jälkeen?

"Siitä elämästä olisi hyvä vähän nauttiakin"

Ainakin viimeisen vuoden miulla on ollut tavotteita elämän joka osa-alueelle; koulussa mahdollisimman paljon kursseja suoritetuksi ja gradu valmiiksi, töitä edes vähän sopimustuntien yli, jotta rahaa jää asuntosäästötilillekin. Liikunnan saralla salilla käyntiä vähintään kolme kertaa viikossa ja lenkkeilyä päälle, ruokapuolella järkevää syömistä ja herkkujen karttelua. Näiltä osa-aluilta jäävä aika oli vapaa-aikaa, joka olikin ainoa aika, jolle minulla ei ollut tavotteita tai tarkkaa suunnitelmaa. Ja aloin kaivata sitä hetki hetkeltä enemmän.

Pyöräytin viime lukuvuonna 110 opintopistettä eli melkein tuplasti sen, mitä (mielestäni kylläkin alakanttiin) on yliopiston puolelta ohjeistettu. Kesäloman alettua kirjoitin gradun, joka on nyt viimeisellä kommentointikierroksella eli minun mielestä valmis palautukseen. Jo aiemmin olin päättänyt, että kun kesälomani starttaa heinäkuun 22. päivä, en koske mihinkään koulu- tai työjuttuun, joten gradun piti olla valmis ennen lomaa. Noh, hyvissä ajoinhan se valmistuikin, kun loman alkuun on vielä kolme viikkoa. Graduohjaajani sijainen sanoi minulle toukokuussa, että arvelinko oikeasti ehtiä tehdä graduni ennen lomaa, jonka perään hän totesi, että "toisaalta sie oot kyllä juuri sen tyyppinen ihminen, että saatat kyllä onnistuakin". Ja niinhän mie olen.

Juttelin työkaverini kanssa siitä, millaista hänellä on, kun pitää lukea pääsykokeisiin, käydä töissä ja yrittää vielä treenata siinä lomassa sekä huolehtia parisuhteesta. Kaiken myötätuntoni ilmaisun lomassa tajusin, että sellaistahan miun elämä on ollut jo yli vuoden päivät ja päätin, että nyt siihen on tultava oikeasti muutos. Mikon sanoin, täällä eletään vain kerran ja siitä elämästä pitäisi muistaa vähän nauttiakin.

Aloin miettiä, mistä kaikesta oikeastaan stressaan ja mitä kaikkea yritän suorittaa. Gradun valmistumisen ja yhden kesällä palautetun esseen lisäksi mielessäni kummittelee toinen essee, joka odottaa kirjoittajaansa sekä elokuussa olevat pari tenttiä. Tentteihin en voi kuitenkaan lukea vielä tässä vaiheessa kesää (koska joku on kyllä niin ulkolukija, että unohtuisi asiat elokuuhun mennessä..) ja esseen nyt voi kirjoittaa sopivan inspiksen iskiessä, ne ei ole miun vaikein osa-alueeni. Päätin kuitenkin, että jos sen esseen tänä kesänä kirjoitan, muuta en sitten tee koulun eteen - ajatus kirjoittamisesta houkuttelee nytkin, mutta samaan aikaan pohdin, että haluaisin joskus nauttia niistä vapaapäivistäkin ihan vapaapäivinä.

Toinen iso asia oli ruokailu ja liikunta. Suunnittelin aina sunnuntaisin valmiiksi seuraavan viikon sali- ja lenkkipäivät ja jos suunnitelmiin tuli muutos, tunsin syyllisyyttä siitä, etten toiminut suunnitelmani mukaan. Vielä alkukesästä olin päättänyt suorittaa liikunnan sarallakin ja karistaa kesäkiloja niiden keräämisen sijaan. Noh, nyt en ole karistanut enkä kerännyt, vaan pysynyt ihan samassa tilanteessa. Kuitenkin aina, jos erehdyin syömään extemporeena palan suklaata tai grillattiin grillitassuja ja halloumia paprikan ja kanapihvien sijaan, tunsin syyllisyyttä ja tuntui, että koko kiinteytyminen kariutuu siihen. Syömisestä tuli vain enemmän stressiä ja huonoa mieltä kuin iloa.

Juhannusviikolla hellitin kesäkilojen karistamisajatuksesta ja päätin, että syön kesän tasan ja ainoastaan fiiliksen mukaan. En tietenkään päättänyt, että alan popsia vain hampurilaisia ja litkiä siideriä, vaan päätin olla tuntematta syyllisyyttä siitä, jos kanapihvi nyt vaihtuukin joskus grillimakkaraan. Olen myös liikkunut vain fiiliksen mukaan, jos ulkona on satanut vettä, olen vaihtanut lenkin sukan neulontaan ja toisaalta lähtenyt salille silloin, kun aurinko paistaa kauniisti vain siksi, että on tehnyt mieli nostella puntteja. Ja tiedättekö mitä, miulla on ollut niin paljon stressittömämpi ja onnellisempi olo! En ole ollut huonolla mielellä siitä, että olen ottanut rennommin eikä vaakakaan ole kurmuuttanut minua löysemmästä otteesta.

Töiden suhteen minun ei ole tarvinnut stressata, vaan miulla on ollut tosi kiva kesä töiden parissa. Olen saanut tehdä paljon haaveilemiani aamuvuoroja sekä opetella uusia asioita työskennellessäni osastolla - ja olen saanut siellä myös paljon onnistumisenkokemuksia, jotka ovat vahvistaneet positiivista fiilistäni entisestään. Töitä on myös ollut riittävästi ja iltaisin on ollut mukavasti aikaa tehdä Mikon kanssa kaikenlaista, kun koulun ohella yhteinen aika jäi melkoisen vähäiseksi.

Tämä viikonloppu oli vapaata ja päätettiin jo etukäteen, ettei suunnitella mitään ohjelmaa, vaan mennään ihan fiiliksen mukaan. Onkin siis aamulla nukuttu todella pitkään, käyty kaupungilla kiertelemässä, ulkona syömässä ja harjoitettu valokuvaustaitojamme kauniissa kesämaisemissa. Uskaltauduin myös ensimmäistä kertaa rullaluistimille viime kesäisen kaatumiseni jälkeen. Eilen heitin talviturkin Kuoringalla ja innostuttiin myös suppailemaan ilta-auringon loisteessa. Olen neulonut villasukkia talvipakkasia varten samalla, kun on katsottu OC:ta ja hymyillyt niin paljon, että sillä energialla lämmittäisi koko Joensuun talot.

Ennen kaikkea olen ollut onnellinen ja nauttinut vapaa-ajasta. Parin viime viikon aikana olen ollut tyytyväisempi itseeni kuin pitkään aikaan. En ole tuntenut syyllisyyttä tai pakkoa tehdä joitain asioita. Olen hymyillyt ja tuntenut itseni rakastetuksi ja onnelliseksi. Peiliin katsoessa olen kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, joista olen itsessäni tyytyväinen enkä niihin, joita haluan muuttaa. Niiden aika on sitten kesäloman jälkeen, juuri nyt haluan vain nauttia kesästä, elämästä ja stressittömyydestä. Voida hyvin, nähdä ystäviä, rullaluistella tuulettomina kesäpäivinä, harjaantua valokuvaajana, pussailla ilta-auringossa, ajaa kaupunkijunalla, kokkailla hyvää ruokaa ja suunnitella Tanskan matkaa. Kaiken tämän haluan tehdä kuitenkin fiiliksen mukaan ja hyvällä mielellä - nauttia elämästä täysin siemauksin rakkaiden ihmisten kanssa <3

Löytyykö muita jatkuvia suorittajia? Miten erotat vapaa-ajan työstä tai koulusta?

Teetkö töitä arvostamiesi asioiden eteen?

Monesti kuulee ihmisten arvostavan joitain tiettyjä asioita, joiden eteen he ovat valmiita tekemään paljon töitä. Arvostuksen kohde voi olla esimerkiksi uralla etenemistä, perheen kanssa vietettävää yhteistä aikaa tai vaikka ulkonäön muokkaamista. Yleensä arvostamiansa asioita pitää tärkeinä ja niille löytyy aina aikaa kalenterista. Toisaalta on ihmisiä, jotka pitävät esimerkiksi perheen yhteistä aikaa arvokkaana ja tärkeänä, mutta ovat silti kaiketpäivää töissä ja omissa riennoissaan - eli eivät kuitenkaan arvosta sitä niin paljon, että luopuisivat muista omista jutuistaan.

Olen miettinyt useasti, millaisia asioita minä arvostan ja millaisessa "arvojärjestyksessä" ne ovat suhteessa toisiinsa. Lista on lopulta todella helppo laatia, kun mietin omaa toimintaani päivittäin; ellen arvostaisi esimerkiksi opiskelua ja työntekoa, minulla olisi mielettömästi aikaa esimerkiksi askarrella ja neuloa villasukkia.

#1 Rakkaat ihmiset

Listani kärjessä ovat kiistatta perheeni, ystäväni ja sukulaiseni. Niiden ohi ei kiilaa mikään - koskaan. Vaikka asun kaukana vanhemmistani, siskostani ja muista lähisukulaisistani, pidän päivittäin huolen, että olen kotipuoleen yhteydessä puhelimitse. Haluan päivittäin kuulla, miten heillä menee ja samalla kertoa omat kuulumiseni. Ja lievittäähän se aina ikävää, kun saa jutella heidän kanssaan <3

Mikon kanssa pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa, sillä se nyt vain yksinkertaisesti on ihan parasta <3 On ihana tulla koulusta tai töistä kotiin, kun toinen on kotona odottamassa. Samoin on mukava huomata, että vapaapäivät ovat osuneet samalle päivälle molemmilla, ja voidaan viettää koko päivä yhdessä ja tehdä jotain kivaa. Ajoittain kiireisen arjen keskellä osaan todellakin arvostaa sitä, että viimeistään yhdeksältä molemmat ovat kotona tuijottamassa Salkkareita, syömässä iltapalaa, höpöttämässä päivän kuulumisia ja ihan vain olemassa toistensa kanssa :)

Myös ystävät kuuluvat tähän ensimmäiseen kategoriaan. Aiemmin mainitsemani pitkän välimatkan ja kiireisen arjen vuoksi en aina ehdi nähdä ystäviäni niin paljon kuin haluaisin. Koitan silti pitää kuulumiset ajantasalla joko soittelemalla tai viestittelemällä heille monta kertaa viikossa. Ja onneksi yleensä aina aikataulut saadaan jotenkin sopimaan yksiin. Parasta myös on, että moni ystäväni tykkää lenkkeillä, jolloin on helppo yhdistää huvi ja hyöty; kun lenkille on kuitenkin mentävä, miksei sinne voisi mennä yhdessä!

#2 Opiskelu ja työ

Luokanopettajaopinnot ovat olleet haaveeni jo pikkutytöstä saakka ja olenkin onnellinen, että saan opiskella kutsumusammattiini. "Perinteinen opiskelijaelämä" ei tosin minua kiinnosta ja keskiviikot (ja lukuisat muut arkipäivät, kun voisi olla ryyppäämässä) vietän oikein mieluusti työpaikallani. Olen kiitollinen siitä, että olen onnistunut saamaan opiskeluaikana hyviä työpaikkoja, joista olen saanut arvokasta työkokemusta, uusia ystäviä ja rahaa ostaa muutakin ruokaa kuin nuudeleita ja kalapuikkoja.

Alussa sainkin kuulla kyllikseni valitusta siitä, miksei en lähde opiskelijabileisiin, vaan menen töihin. Usein myös muistutettiin, miten työnteko haittaa opiskeluja. Koko opiskeluajan töitä tehneenä olen puoli vuotta opintoja edellä, jos katsotaan opintopisteitä, joten ei ole tainnut paljon työnteko opintoja jarrutella. Se on arvokysymys, mille antaa aikaa.

#3 Liikunta, ruoka ja terveys

Liikunnasta on tullut suurempi ja tärkeämpi osa elämääni vasta parin viime vuoden aikana. Olen huomannut, miten esimerkiksi salilla käyminen tai pitkät kävelylenkit antavat virtaa arkeen. Olen myös vihdoin ymmärtänyt, mitä tarkoittaa liikunnan jälkeinen hyvä olo ja sen voimalla olenkin innostunut treenailemaan enemmän.

Kuten aiemmin mainistin, on hienoa, että ympärillä on liikunnasta kiinnostuneita ihmisiä, joiden kanssa treffit voi sopia esimerkiksi lenkkipolulle. Esimerkiksi tällä viikolla käytiin Fit by Marika -blogin Marikan (klik!) kanssa puolentoistatunnin lenkillä piittaamatta pienestä vesisateesta - olikin ihan tosi kivaa viettää aikaa yhdessä, höpötellä ja liikkua yhtä aikaa!

Ruuan laatuun pyrin kiinnittämään päivittäin huomiota - onnekseni inhoan valmisruokia, joten ainakaan niitä ei keittiöstämme löydy. Aina käytettävissä olevasta ajasta riippuen valmistuu erilaisia ruokia, joista suurin osa on hyvää peruskotiruokaa, mutta toisinaan joukkoon mahtuu niitä äkkiä kyhättyjä lounaita sekä enemmän aikaa vaatineita kurmeeaterioita :) Toivon, että liikunta ja ruokavalinnat yhdessä auttavat minua elämään terveellistä elämää!

#4 Harrastukset

Liikunta on yksi harrastuksistani, mutta sen lisäksi on paljon sellaisia harrastuksia, joita en ehdi harrastamaan lähellekään niin usein. Liikuntaa tulee harrastettua lähes päivittäin, sillä se on niin suuri osa elämää. Askartelu, sukkien neulominen, kirjojen lukeminen ja valokuvaus jäävät usein vähemmälle huomiolle arjen keskellä. On kuitenkin ihanaa, kun niillekin löytyy oma aikansa; silloin askartelustakin nauttii paljon enemmän, kun tietää, että materiaaleja ei tarvitse olla tunnin päästä keräämässä laatikkoon, vaan leikkaamista ja liimaamista saa jatkaa ihan rauhassa vaikka koko päivän.

#5 Säästäminen ja tulevaisuuden suunnittelu

Ensisijaisesti on tärkeää elää tässä päivässä, maksaa vuokra, auton vakuutukset ja hankkia jääkaappiin ruokaa. Kuitenkin olen haaveillut monen monta vuotta esimerkiksi omasta asunnosta, joten haluan tehdä sen eteen töitä jo tässä vaiheessa. Pyrin siihen, etten ostaisi turhia juttuja, vaan käyttäisin rahaa viisaasti, jolloin sitä voi jäädä myös säästöön tulevaisuutta varten. Esimerkiksi säästämällä kaikki kirpputorimyynneistä saadut rahat (kyllä, myös siitä kaksi euroa maksaneesta paidasta saadut rahat) porsaaseen, voidaan varmasti Mikon kanssa joskus lähteä jonnekin matkalle ja miettiä, että kannatti vain laittaa rahat talteen.

Luonnollisestikaan joka päivä ei ehdit huolehtimaan kaikista itselleni arvokkaista asioista, joten priorisointia on tehtävä. Karsiminen tapahtuu ehdottomasti tässä arvojärjestyksessä sillä poikkeuksella, että tietenkin koulu- ja työasiat on aina hoidettava sovitusti. Jos päivässä ei kuitenkaan jää aikaa ennen nukkumaanmenoa juurikaan koulu- ja työpäivän jälkeen, en lähde lenkille, vaan vietän sen ajan Mikon kanssa - paitsi jos lähdemme lenkille yhdessä.

On mielestäni turha väittää, että perhe olisi etusijalla, jos en milloinkaan ehtisi olla perheeni kanssa, vaan painaisin vain tukkaputkella menemään koulusta salille, salilta töihin ja sitten vain nukkumaan ja aamulla uudestaan. Tästä syystä on hyvä miettiä, mitä asioita elämässään arvostaa ja mitä on valmis niiden eteen tekemään.

Aikamoisen pitkä postaus tuli, mutta huikkaa ihmeessä, mikäli päästi tänne saakka! Millaisia arvoja sinulla on? Miten arvosi ja valintasi näkyvät arjessasi? :)

Onhan sillä nyt väliä, onko XS vai L

Ihminen lihoo ja ihminen laihtuu. Suosikkifarkut pysyvät kuitenkin samankokoisina vuodesta toiseen. Kesän kynnyksellä farkut istuvat täydellisesti ja niillä voi jopa kyykätä, mutta joulukuussa jenkkakahvat paistavat metrien päähän. Silti niitä on pakko käyttää, koska itselleen on vaikea myöntää, että nyt täytyisi ostaa numeroa isommat housut.

Omassa vaatekaapissani on tavoitevaatteita, sopivia vaatteita ja pikkuisen väljäksi käyneitä vaatteita. Suurimman osan vääränkokoisista vaatteista olen myynyt nettikirppareilla, mutta ne suosikkivaatteet ovat jääneet kaappiin odottelemaan "parempia aikoja". Uusien vaatteiden hankinnassa koitan tosin olla tarkkana; ihan periaatteesta en osta M-kokoa suurempaa vaatetta, vaikka kuinka olisi pientä mitoitusta, koska minähän en aio lihoa enää kiloakaan vaan pikemminkin laihtua. En silti ostaisi liian pientä vaatetta vain siksi, että se nipinnapin mahtuu päälle.

Ihmiselle tuntuu olevan hirmuisen tärkeää mahtua aina siihen kaupan pienimpään vaatteeseen, koska sehän todistaa, että ostaja on hoikka, kaunis ja hyvinvoiva. Mitä sitten jos housut puristavat niin, että lantiolle muodostuu pahat painaumat jo muutamassa minuutissa, tärkeintähän on, että ne mahtuvat päälle. Ja onhan 38-kokoisen mukava laittaa kokoa 34 olevat farkut ja crop-toppi päälleen, kun ne kerran mahtuvat!

Olin sunnuntaina shoppailemassa ja pitkästä aikaa vaivauduin sovittamaan housuja. Löysinkin Vero Modasta aivan ihanat "nahka"pintaiset farkut, joista päätin kokeilla M-kokoa ja ottaa varuiksi mukaan myös S-koon, vaikka arvelin, etteivät ässät mahdu. Lopulta lähdin kaupasta mukanani nuo ihanat housut koossa XS. Järkytys oli aika suurenmoinen, kun vedin housut jalkaan ja ne tuntuivat hyviltä - tarkistin venyvyysasian myös myyjältä ja hän käski ottaa niin kireät kuin vain päälle menevät, sillä housut venyvät käytössä. Mutta hei, kokoa XS, täytyisihän sitä vähän mainostaa!

Stadiumilta löysin pitkään hakemani caprimittaiset treenihousut. Yleensä treenihousuissa koot S ja 38 ovat olleet hyviä, joten rohkeana tyttönä marssin sovituskoppiin 36- ja 38-kokoisten housujen kanssa. Olihan ne tosi kivat polvihousut. Nimenomaan menivät polviin ja siihen jäivät. Kiiruhdin takaisin myymälän puolelle ja hain koon 40 housut, jotka istuivat juuri hyvin jalkaan; riittävän napakat, mutta eivät mitkään makkarankuoret. Ja niin menin kassalle ja laitoin koon 40 housut 34-kokoisten farkkujeni kanssa samaan pussiin ja hymyilin tyytyväisenä onnistuneista löydöistä.

Ostosten jälkeen aloin pohtia, mitä väliä sillä oikeastaan on, mikä numero tai kirjain kokolapussa lukee. Vaatteiden koothan vaihtelevat aivan älyttömästi jopa samojen vaatekappaleiden välillä, joten mitä merkitystä kokolapulla oikeastaan on? Jokainen varmasti itse tietää, minkä kokoinen on ja minkä kokoisia vaatteita rekeistä kannattaa etsiä, mutta miksi on niin vaikeaa ostaa L-koon paita M-kokoisen sijasta, jos se näyttää päällä paremmalta? Eivät vaatekoot määrittele meitä ihmisinä eivätkä kerro, olemmeko pieniä, keskikokoisia vai suuria kansalaisia. Ne kertovat lopulta hyvin vähän.

Hämmentävintä kuitenkin on, mikseivät toiset halua ostaa sopivia vaatteita, jotka tuntuvat mukavilta päällä. Joka päivä näkee ihmisiä, jotka ovat todennäköisesti joskus olleet kokoa XS, mutta kiloja onkin kertynyt niistä ajoista reippaasti ja silti päällä on ne samat XS-kokoiset shortsit ja napapaita. Eikö olisi mukavampaa ostaa sopivankokoiset vaatteet, jotka tuntuvat ja näyttävät hyviltä päällä? En väitä, etteikö napapaitoja voisi käyttää muut kuin langanlaihat ihmiset, mutta eikö kannattaisi ostaa omaa kokoa oleva paita? Tiedän useita ihmisiä, joille lyhyet, navan paljastavat paidat sopivat todella hyvin, koska he ovat ostaneet paidan omassa koossaan, eivät pienimmässä mahdollisessa vain iloitakseen sen mahtuvan päälle. Mahtuu minullekin siskoni crop topit, näyttävät vain vähän hassuilta.

Sama ilmiö on tosin olemassa myös toisin päin. Ihminen on saattanut olla joskus kokoa XXL, mutta painonpudotuksen myötä onkin laihtunut jopa S-kokoiseksi. Mieli ei välttämättä ehdi pysyä mukana kaikissa muutoksissa ja oman vaatekoon löytäminen saattaa olla haasteellista - ajatellaan, että enhän minä nyt voi olla tuota kokoa ja ostetaan siksi enintään yhden koon pienempiä vaatteita kuin aiemmin. Näissä tilanteissa varmasti auttaa, että on joku shoppailukaveri mukana, sillä toiset näkevät usein helpommin, onko vaate istuva vai ei - saattaa tulla ihan positiivisia yllätyksiä sovituskopissa!

Ostaessani ja käyttäessäni vaatetta tiedän, minkä kokoinen se on. Tiedän joka kerta vetäessäni uudet XS-farkkuni jalkaani, että ne ovat oikeasti kokoa XS ja ne mahtuvat jalkaani. Tämä tosiseikka ei kuitenkaan pienennä minua kokoa kahta pienemmäksi. Tiedän myös, etteivät koon 40 housut myöskään suurenna minua niihin sopivaksi. Molempien kokolapuissa vain sattuu lukemaan nuo koot, mutta todellisuudessa molemmat ovat minulle sopivia - ei sopivia S-M -kokoiselle, ei sopivia normaalikokoiselle eikä sopivia 38-kokoiselle vaan sopivia minulle.

Kuka sitten tietää, mitä kokolapussa lukee? Kun liikumme kaupungilla, töissä ja koulussa, kukaan ei tule kysymään, mitä kokoa paitani on ja vastaako se yleistä mitoitusta. Jos paita näyttää kivalta eli on sopivaa kokoa kantajalleen ja näyttää muutenkin hänen tyyliinsä sopivalta, ihmiset saattavat kehua vaatetta ja kysyä, mistä se on ostettu. Ei missä koossa se on ostettu. Näin aikuisena olen oppinut arvostamaan sitä, että vaate tuntuu ja näyttää päällä mukavalta, vaikkei se olisikaan se kaikista pienin koko. Mitä oikeastaan teen vaatteilla, jotka haluan heti tilaisuuden tullen vaihtaa kollareihin ja t-paitaan tai jotka päällä saan vetää koko ajan vatsaa sisään ja piilotella jenkkakahvoja?

Millaisia ajatuksia vaatekoot teissä herättävät? Oletteko törmänneet samoihin ilmiöihin tai eläneet ne joskus itse?

Liikuntakuulumiset ja Liikunnainen

Kello on 5.42 aamulla ja makaan sängyssä peiton alla päivitellen blogia. Viikko on mennyt ihan hurjaa vauhtia ja aikalailla jokainen päivä on ollut täynnä aamusta iltaan, mutta tämän aamuvuoron jälkeen koittaa hetki rentoutumista Mikon serkun häiden muodossa - ja kun nyt Helsinkiin asti päästään, meinattiin kuluttaa kyllä sunnuntaipäivä Helsinkiä kierrellen.

Ravintovalmennuksesta ja liikunnasta en olekaan vähään aikaan kertonut kuulumisia. Ruokapuolella moni asia on korjaantunut, mistä olen erityisen iloinen; Pepsi Max -pullo kestää meillä ainakin puolet pidempään, ruokailuvälit eivät veny enää kuin korkeintaan neljään tuntiin ja lautaselta löytyy huomattavasti enemmän ruokaa kuin ennen. Paino on tippunut ja senttejä on lähtenyt vyötäröltä, mutta tällä hetkellä tunnen ärsytystä siitä, että hyvät tulokset ovat hieman lässähtäneet, kun lomalla ja kipeänä tuli herkuteltua ja painoa on tullut takaisin. Tiedän kuitenkin, että paino ei ole kovinkaan hyvä mittari monessakaan asiassa, joten koitan iloita siitä, että muut asiat ovat muuttuneet.

Sairaana ja lomalla ei tullut myöskään käytyä kovin ahkerasti lenkillä, minkä olen tosin korjannut taas näin arkeen palattuani. Päivittäiset 45 minuutin reippaat kävelylenkit ovat mahtuneet työpäivien väliin ja pääsin myös pitkästä aikaa käymään salilla, kun sen ovet maanantaina avautuivat! Tämän seurauksena olenkin joutunut kehittelemään yhden jos toisenkin kikkakolmosen kyykistelyn ja pikakävelyn välttämiseksi - kahden kuukauden tauon jälkeen todellakin tuntuu lihaksissa..

Näin syksyn tullen tuntuu, että joka puolelta tulvii liikkumismahdollisuuksia. Ainakin Joensuussa liikunnasta innostunut voi treenailla vaikka missä ja mainonnan mukaan lähiviikkoina vieläpä lähes maksutta. Aukeaa uusia kuntosaleja, on synttäriviikkoja liikuntapaikoissa ja ilmaisia kokeilukertoja mainostaa yksi jos toinenkin keskus. Itsekin ajattelin käydä kokeilemassa Fustraa ensi viikolla, kun Foreverilla on avoimet ovet - tutustuin lajiin töiden merkeissä teoriatasolla ja kokeilukerta jäi houkuttamaan niin paljon, että ilmoittauduin mukaan. Syksyksi suunnitelmissa on toinenkin liikunnallinen projekti, mutta siitä lisää, kun tiedän tarkemmin, joten pysykää kuulolla ;)

Yhden tapahtuman, johon alunperin meinasin itsekin osallistua, haluaisin vielä joensuulaisille nostaa tiedoksi; liikunnainen 3. syyskuuta! Naisille suunnattu hyvinvointi- ja liikuntatapahtuma, jossa pääsee lenkkeilemään yksin tai yhdessä ympäri Joensuuta kävellen, sauvakävellen tai juosten. Lisäksi lenkkeilijöille on tarjolla tapahtumassa muun muassa jumppia ja keittolounas. Varmasti tapahtuman myötä löytyisi itsellenikin uusia lenkkireittejä, mutta ehkä ensi vuonna - tänä vuonna kun tapahtuma menee päällekkäin matkalaukun pakkaamisen kanssa viikon reissua varten. Siitäkin lisää myöhemmin ;)

Mitä teidän liikuntapuolelle kuuluu? :)