RAV90: Viikkotehtävä 1 & 2

Edellisessä ravintovalmennustapaamisessa sain kaksi viikkotehtävää, joiden suorittamiseen minun piti kiinnittää huomiota kahden viikon aikana. Eilen tapasimme jälleen valmennuksen merkeissä ja kävimme läpi muun muassa, miten ensimmäinen viikko oli sujunut. Lisäksi sain jo lisää eväitä ruokavalion fiksailuun.

Voitte ensimmäisen ravintovalmennuspostaksen perusteella arvata, mikä pääsi kehittämiskohteeksi heti ensimmäisellä viikolla - kuherruskuukausi Pepsi Maxin kanssa on päättynyt ja nykyisin elelemme sulassa sovussa tavallista arkea. Eli tehtävänäni oli kiinnittää huomiota siihen, että vaihtaisin Pepsin yhdeltä herkkuhetkeltä ja yhdeltä ruualta johonkin muuhun juomaan. Vaihdos kävi yllättäen melko helposti, sillä kokkailimme sellaisia ruokia, joiden kanssa Pepsi ei edes sovi - eihän sitä nyt lohen kanssa voi syödä toisin kuin esimerkiksi lohkoperunoiden ja grillattujen kanapihvien kanssa.

Toinen tehtäväni oli käyttää syömiseen aikaa. En tiedä, milloin olen oppinut hotkimaan ruokani, mutta ilmeisesti työpäivien minismaalliset ruokatauot sekä koulun ja työn yhteensovittaminen ovat saaneet minut lappaamaan ruuan mahdollisimman nopeasti tuulensuojaan. Toinen tehtävä oli siis vähintään yhdellä aterialla käyttää syömiseen (tai ainakin pöydässä istumiseen) vähintään 15 minuuttia. Arvatkaa vaan, miten huvittavalta tuntui, kun oli jo syönyt päivällisen tuttuun tapaan ja muisti, että "ai hitsi, nyt miun pitää syödä sitten iltapalaa 15 minuuttia, kun unohdin rauhallisuuden tämän isomman aterian kanssa".

Juhannuksena ruokailuun kului helposti yli 15 minuuttia, sillä höpöttelemiseen ja maisemien ihailemiseen meni aikaa aina haarukallisten välissä. Tosin huomasin silti olevani se, jonka lautanen oli ensimmäisenä tyhjä.. Toisen tehtävän suorittaminen sitten kärsikin vähän puutteita juhannuksen aikana, sillä Pepsi kuului yhdelle jos toisellekin aterialle, mutta parempi kai Pepsi kuin siideri! Tosin onhan olemassa myös esimerkiksi kivennäisvesiä, kun juoksevaa vettä ei ole. Mutta juhannus on juhannus ja niin sanoi valmentajanikin; se on vain kerran vuodessa.

Kokonaisuudessaan tehtävien suorittaminen oli hauskaa, koska jääkaapinoven avatessa alkoi automaattisesti miettiä, että nyt ei juodakaan Pepsiä, vaan etsitään jotain muuta. Sain myös hyviä vinkkejä erilaisten makuvesien tekemiseen, joita aion testata tulevaisuudessa - jos onnistun, jaan varmasti jonkin ohjeen teidänkin kanssanne! Kun Pepsin tilalle vaihtoi jonkin muun juoman, tuli voittajafiilis, kun tehtävä oli onnistuneesti suoritettu ja saattoi siirtyä "seuraavalle tasolle" eli yrittämään samaa temppua seuraavana päivänä.

Tällaiset pienet viikkotehtävät vaikuttavat miusta hyviltä jutuilta, koska pienissä erissä omaksuu sellaisia juttuja, joita voisi parantaa. Jos kaikkea yrittää muuttaa kerralla, niin voi tulla liian iso muutos ja homma kariutua siihen. Lisäksi jännityksellä odotan, millaisia tehtäviä saan. Seuraavan saan tulevana sunnuntaina ja silloin pitäisi alkaa keskittyä tarkemmin uuteen tehtävään, mutta ei myöskään unohtaa näitä vanhoja oppeja, joita olen kaksi viikkoa harjoitellut. Miltä teistä kuulostaisi sellaiset viikottaiset "missä mennään" tyyliset postaukset esimerkiksi juuri viikkotehtävien muodossa? :)

Juhannustunnelmia 2016

Keskikesän juhla vietettiin lämpimissä tunnelmissa veden äärellä. Perjantaiaamuna miulla oli vielä kassavuoro, mutta sekin kutistui vain kahteen tuntiin, joten päästiin hyvissä ajoin viettämään juhannusta Mikon sukulaisten kanssa. Mökkijuhannuksesta on kaiketi muodostunut jo jonkinlainen perinne, sillä viimeiset neljä juhannusta ollaan vietetty hyvässä seurassa rentoutuen ja luonnon kauneudesta nauttien :)

Tänä juhannuksena pohdin sitä, miten rentouttavaa onkaan välillä olla ilman peiliä - ilman stressiä siitä, onko hiukset ihan lytyssä tai näyttävätkö kasvot epätasaiselta ilman meikkiä. Aamuisin harjasin hiukset ja pesin naaman, mutta peiliin en katsahtanut kertaakaan tuon kolmen päivän aikana, mikä oli oikeastaan aika hassua. Ehkä minäkin olen alkanut ymmärtää mökkeilyn sisimmän olemuksen - siellä on tarkoitus rentoutua eikä näyttää samalla tavalla huolitellulta kuin töissä tai kaupungilla.

Juhannus vietettiin pitkälti samoin kuin edellisinäkin vuosina; uistellen, saunoen, uiden, hyvää ruokaa nauttien, korttia ja mölkkyä pelaten sekä toistemme jutuille nauraen. Tällainen perinteikkyys sopii hyvin miulle, sillä jostain syystä olen tykännyt vaalia perinteitä (ihan joulukuusen koristelusta lähtien.. :D). Lisäksi on hauska pelata korttia isolla porukalla ja päästä kalastelemaan, koska ei tuollaisia juttuja tule kuitenkaan tehtyä kahdestaan kotona. Uistelusta innostuin jo ensimmäisenä kesänä ja tänä juhannuksena innokkuuteni palkittiinkin, sillä kiskoin elämäni ensimmäisen kuhan ylös järvestä - ja olihan se kaikista isoinkin saamani kala.

Tosikalastajat voivat naureskella miun suurelle saaliilleni, mutta Mikon ukin mukaan silmäni alkoivat oikein loistaa, kun tajusin kelaavani kuhaa. Kalahan nappasi nimenomaan Mikon ukin uistimeen, mutta kelauspuoli jäi miulle, sillä jonkun täytyi ohjata venettä - eli puoliksi miun kala, puoliksi Mikon ukin ;) Pienenä en kyllä uskonut, että voisin innostua kalojen huijaamisesta.. :D

Ravintovalmennuksen neuvot kyllä pääsivät hieman unohtumaan juhannuksen aikana, sillä Pepsi Maxi kuului ruualle jos toisellekin ja karkitkin maistuivat juhlan kunniaksi. Onneksi kuitenkin olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että juhannus on vain kerran vuodessa ja ruotuun voi palata jälleen maanantaina. Ja tuleehan tavallistakin ruokaa syötyä paljon enemmän, kun ruokailuun käyttää aikaa, ja kaiken lisäksi ruoka maistuu ihan erilaiselta, kun on ulkoillut koko päivän ja laittanutkin ruuan ulkona.

Molempina iltoina sai nauttia kauniista auringonlaskuista - ja toisena iltana jopa auringonnoususta. Harmittaa, että unohdin toisen objektiivin kotiin, joten tikanpoikanen, aamuyön usva veden pinnalla ja pari muuta juttua jäi kuvaamatta, kun perusobjektiivi ei riittänyt. Toisaalta eipä tullut katseltua koko juhannusta vain linssin läpi :)

Miten teidän juhannuksenne sujui? Löytyykö samoja juttuja kuin miun juhannuksesta? :)

Uunituore kasvatustieteiden kandidaatti

Perjantaina sähköpostiini tuli tieto, että minulle on myönnetty kasvatustieteiden kandidaatin tutkinto, ja että tutkintotodistukseni olisi noudettavissa. Aamulla heräsin jännittyneenä, sillä muistin, että kohta mie saan sen virallisen paperin tutkinnostani ja yksi elämänvaihe on paketissa! Totta kai tiesin, millainen paperi on tulossa, sillä opintojen edistymistähän pystyy seuraamaan koko ajan, mutta on se virallinen todistus leimoineen ja allekirjoituksineen kuitenkin jotain erityistä.

Tuntuu, että kandin tutkintoon kuluneet kolme vuotta ovat menneet ihan hujauksessa niin opitojen kuin "siviilielämänkin" puolella. Vastahan minä muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja astelin jännittyneenä suureen ja vähän pelottavaankin yliopistorakennukseen. Matkalle on mahtunut täysin turhia kursseja, suuria oivalluksia, paljon uutta ja tärkeää opittavaa, kokemusta opettamisesta ja tietenkin uusia ystäviä.

Vielä matkaa luokanopettajaksi on maisteriopintojen veran, jotka kohdallani venynevät vuiodella, sillä olen hamstrannut itselleni kokonaista neljä sivuainetta! Olen kuitenkin mielettömän ylpeä tästä saavutuksestani, koska tutkinto se on tämäkin ja sen eteen on täytynyt tehdä töitä. Välillä olen maannut sohvalla ja parkunut, etten ikinä tule valmistumaan, kun tekemistä on kertakaikkiaan aivan liikaa. Toisinaan olen ihmetellyt, mistä opintopisteitä oikein ropisee, vaikken ole nähnyt edes kovasti vaivaa kurssien eteen.

Onneksi miulla on ympärilläni rakastava perhe, mies, sukulaiset ja ystävät, jotka tasaisin väliajoin muistuttavat minua siitä, että olen halunnut tätä jo pienestä pitäen. Jotka auttavat eteen päin silloin, kun kaikki tuntuu ihan katastrofilta. Jotka haluavat tietää, miten opinnot etenevät ja millaisia juttuja kursseilla tehdään. Ihminen, joka istuu sohvalle viereen, silittää hiuksia ja kaivaa kalenterin esiin ja merkkaa siihen asiat tärkeysjärjestykseen, kun en itse enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmat, jotka muistavat kertoa olevansa ylpeitä saavutuksista ja kannustavat aina tekemään niitä juttuja, jotka ovat itselle tärkeitä. Ystävät, jotka muistuttavat, etteivät opinnot ole lähellekään koko elämä, vaan välillä kahvitellaan, silitellään kissoja ja haukataan hampurilaista hetkestä nauttien. Kiitos teille kaikille, että olette elämässäni! <3

Nyt lähden juhlistamaan valmistumistani nuudelitonnikala-annokseni pariin ja illaksi suuntaan töihin! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! :) Ja kiitos myös kaikille blogitovereille, teidän kanssa koulujutut unohtuu ja mieleen muistuu, että harrastukset ovat tärkeä osa elämää :)