Eroon tarkistelusta

Jäikö kahvinkeittimen töpseli seinään? Sammutinko levyt? Muistinko tarkistaa ulko-oven lähtiessä? Kysymyksiä, jotka suurimmalle osalle ihmisistä kuulostava yhtä normaaleilta kuin tiedustelu "Sataako ulkona lunta?". Kysymykseen osataan vastata suoraan ja epäröimättä. Sitten on meitä, jotka emme missään nimessä halua kuulla noita kysymyksiä istuessamme jo autossa matkalla kauppaan, sillä silloin koko tarkistelukierros on aloitettava alusta.

Huomasin muutamia vuosia sitten, etten enää uskonut siihen, mitä silmilläni näin. En uskonut siihen, että olin tarkistanut jo levyt eikä minun olisi tarvinnut rynnätä yhä uudelleen tuijottelemaan 0-asennossa olevia hellanlevyjä. Ihmettelin (ja ihmettelen kyllä edelleen), miten ihmiset voivat lähteä kotoaan tarkistamatta, ettei kahvinkeitin ole kytkettynä pistorasiaan, sillä siinähän piilee merkittävä paloturvallisuusriski. Miten ihmiset voivat olla niin huolettomia muistellessaan sadan kilometrin päässä kotoa, että kyllä se ulko-ovi varmaan meni lukkoon.

Aloin pari vuotta sitten googlailla oireita ja helpotuksekseni huomasin, etten olekaan maailman ainoa ihminen, jolle tarkistaminen aiheuttaa päänvaivaa. Pakonomainen tarkistelu on eräänlainen pakko-oireinen häiriö, jota satunnaisesti esiintyy monilla ihmisillä, mutta muutamalla prosentilla ihan sairautena asti. Luin myös paljon erilaisista harjoitteista, joiden avulla tarkistelusta voi päästä eroon, mutta aluksi tuntui, ettei niistä olisi mitään apua.

Kun diagnosoin itselleni tämän "satunnaisesti", mutta melkoisen usein esiintyvän tarkistelu-häiriön, aloin automaattisesti ajatella, että onko minussa nyt jotain vikaa. Aluksi tuntui pahalta edes vitsailla asialla, kun kaverit kummastelivat, miksi uloslähtemisessä kestää niin kauan - niin ja he huusivat jo ovelta, että kaikki on ihan hyvin, olet jo tarkistanut ne. Harmi vaan, ettei sellainen kauheasti auta, ellen itse ole täysin varma, että kaikki on kunnossa.

Tarkistelu alkoi jo häiritä elämää. Jos aamulla piti nousta kymmenen minuuttia aiemmin, että ehdin varmasti tuijotella riittävän kauan levyjä ja töpseleitä, aloin huolestua. Ei elämä voisi olla pelkkää tarkistelua. Samaan aikaan vaiva alkoi nolottaa minua todenteolla ja halusin siitä eroon. Yhtenä jos toisenakin iltana vuodatin Mikolle sitä kaikkea stressiä, mikä tarkistelemiseen liittyi ja pohdin, miksi toimin niin, kun ei kuitenkaan suurin osa muistakaan ihmisistä toimi niin. Pohdin, mikä minussa on vikana. Pohdin, miten pääsen vaivasta eroon ja miten voisin elää edes vähän huolettomammin. Etenkin stressaavina ajanjaksoina tarkistelu nimittäin paheni entisestään ja aiheutti näin vain lisää harmaita hiuksia.

Mikko kysyi sen tärkeän kysymyksen; miksi tarkistelet? Tiesin vastauksen heti - miksi sitä piti edes kysyä!? Siksi tietenkin, että rakkailleni ei käy mitään vahinkoja eikä asuntomme kärsi esimerkiksi vesivahinkoa auki jääneen vesihanan vuoksi. Haluan suojella ympärilläni olevia ihmisiä enkä menettää heitä. Pelkään menettämistä. Kun vihdoin tajusin, mikä kaiken tarkistelun taustalla piili, olin tavallaan helpottunut - on hyvä olla huolellinen ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa kotoa lähtiessä, mutta muutkin ihmiset tarkistavat korkeintaan kaksi kertaa, kyllä sen pitäisi minullekin riittää.

Alkoi kova harjoittelu. Sain tarkistaa ulko-oven painamalla kahvaa kolme kertaa, en kuutta, seitsemää tai kahdeksaa kertaa kuten aiemmin. Sain katsoa levyt kerran. Mikko katsoi ne samalla ja jos aloin epäröidä, tiesin, että hänkin oli katsonut ne ja ne ovat nyt hyvin. Sitten homma alkoikin ikään kuin kasaantua Mikon harteille, koska hänen piti aina tarkistaa viimeisenä, että kaikki on kunnossa - eihän niitä nyt minun vastuulleni voinut jättää. Niin miksei? Minulla on myös kaksi silmää ja prosessoivat aivot, kyllä minäkin ymmärrän, että se töpseli ei ole seinässä.

Tänään tuli ehkä ensimmäistä kertaa todellinen voittaja-olo. Unohdin nenäliinat keittiön pöydälle ja palasin hakemaan niitä. Kävelin hellan ohi, hain nenäliinat ja jatkoin matkaani kohti ulko-ovea. En koskenut hellaan, sitä ei tarvitse tarkistaa uudelleen. Mikon ilme oli vähintäänkin hämmentynyt, mikä sai minut riemuitsemaan vielä enemmän - kyllä minä pystyn siihen, kun ajattelen vain järkevästi enkä jämähdä vanhoihin tapoihini.

Tähän päivään on kuljettu mielettömän pitkä matka. Matka, joka on pitänyt sisällään stressiä, ahdistusta, huolta ja ennen kaikkea ärsyyntymistä omaan itseeni - miksi en onnistu, miksi en pääse näistä tuntemuksista yli? Toivon, että tämän päiväinen onnistuminen oli merkki siitä, että minä pystyin siihen. Pystyin voittamaan pakonomaisen tarkistelun. Koskaan en varmasti lopeta tarkistelua, sillä siinä en näkisi mitään järkeä, mutta aion tarkistaa vain kerran. Hyvä on, jos ihan oikeasti tarkistuksesta ei ole mitään muistikuvaa, voin palata takaisin kerran.

Löytyykö muita tähän ihanuuteen jämähtäneitä? Mikä on teidän ärsytyksen aiheenne itsessänne?