Mitäpä, jos ostaisit sopivan kokoiset housut?

Kesä, terassit, ulkona syödyt lounaat, extemporejätskit kioskilta ja illalla grillissä kuumenevat herkut kuuluvat näihin päiviin. Vaan iskeekö kaikesta syöpöttelystä ahdistus, jonka kaveriksi saat kiristävät housut ja pari kesäkiloa? Eikä auta, vaikka joku sanoisi, että "kevennät sitten syksyllä" tai että "kesä on kesä". Millä siis välttää ruokamorkkis, mutta silti nauttia kesäherkuista?

Kun lakkasin noudattamasta pilkulleen FitFarmin Bikini Challengen ohjeita, pelkäsin automaattisesti heti lihovani ja menettäväni kaikki tulokset. Vahtasin asiaa myös peilistä ja vaa'alta säännöllisesti, kunnes totesin, että moinen on aivan turhaa. Tunsin oloni koko ajan hyväksi enkä vaikuttanut merkittävästi lihoneeltakaan, vaikka olin ottanut hieman rennommin. Aloin ajatella, että miksi koko ajan pitäisi nipottaa syömisistä ja kieltäytyä kaikesta, mikä ei kuulu "hyvään ruokavalioon". Eikö välillä voisi vain nauttia hetkestä, käydä kaverin kanssa jäätelöllä tai istahtaa loman kunniaksi terassille lipittämään lasillisen pari siideriä?

Aluksi minulla olikin syyllinen olo, kun aiemmin napakat housut tuntuivat oikeasti kiristäviltä, kun yritin laittaa ne jalkaani. Tuntui, ettei tämä näin voi mennä, pakko dietata. Päätin kuitenkin syödä pääasiassa fiksusti, mutta sallia herkuttelut, jos sellainen tilanne tulee eteen. Ja ei, ne housut ei nyt kiristä yhtään sen enempää kuin tuon päätöksen tehdessäni - kun kaikki ei ole niin tarkkaan kiellettyä tai sallittua, ei tee edes mieli niin paljon herkkuja, mutta silti niitä on ihana nauttia hyvällä omalla tunnolla. Esimerkiksi keskiviikkona kävimme muutaman ystäväni kanssa syömässä ja popsimme vielä isot jälkiruuat pääruuan päälle eikä ketään vaikuttanut harmittavan yhtään syöty kalorimäärä, miksi siis minuakaan pitäisi harmittaa?

Tiistaina sen sijaan kävimme ystäväni kanssa ostoksilla ja löysin muutaman ihanan vaatteen - muun muassa farkut koossa M, jota olen pelännyt pitkään. Kirjoitin aikanaan postauksen siitä, että onhan sillä väliä, onko XS vai L, sillä erilaiset kokomerkinnät tuntuivat silloin yhdellä jos toisellakin määrittävän sitä, millaisena näyttäytyy ulkoisesti. Itsekin olen ajatellut, etten halua ostaa M:n housuja tai paitoja, koska jos niin käy, on aika laihduttaa. Nyt kuitenkin ymmärrän, että M on lyhenne sanasta medium ei jättisprättisnainen, jonka on aika siirtyä syömään pelkkää salaattia. Niimpä otin järjen käteen ja mietin, kannattaako minun yrittää ahtaa jalkaani S-koon housut vain siksi, että kokolapussa lukee numeron pienempi koko ja samalla housut tuntuvat aivan hirveiltä jalassa (kuka muuten näkee niitä kokolappuja koskaan?). Voisinko kenties ostaa sopivat housut ja nauttia siitä, että ne eivät purista, mutta näyttävät silti hyviltä?

Marssin sovituskoppiin ja totesin, että farkut näyttivät ihan tosi hyviltä ja tuntuivatkin vielä mukavilta. (Näyttivät muuten huomattavasti paremmilta, kun olivat sopivaa kokoa eivätkä pienintä mahdollista mahtuvaa kokoa.) Siispä ostin hyvillä mielin ne, eikä se muuttanut käsitystäni siitä, miltä näytän tai minkä kokoinen olen. Miksi ylipäätään koko ajan pitäisi miettiä sitä, minkä kokoinen on ja miltä näyttää? Tietenkin nyt järki täytyy pitää päässä ja en minäkään ylipainoa halua, sillä se on terveydelle haitallista, mutta jokin pieni pala on loksahtanut paikoilleen, kun vihdoinkin ajattelen, ettei laiha ja mahdollisimman timmi ole ainoa kaunis ulkonäkö. Kaunis voi olla niin monella tavalla ja jo ostamalla sopivankokoiset vaatteet, voi saada ihmeitä aikaan!

Kesälläkin on siis miusta tärkeää huolehtia siitä, ettei nyt ihan läskiksi vedä koko syömistä ja unohda liikkua, mutta en näe järkevänä jokaisesta suupalasta huoliakaan. On muuten ollut aika ihanaa ja helpottavaa, kun voi kokkailla normaalia kotiruokaa eikä tarvitse miettiä, että nyt siihen muuten tuli kevytkermaa, eihän sitä voi syödä. En myöskään näe tällä hetkellä peilistä mitään pullukkaa naista, vaan kauniin nuoren naisen, jolla on hyvä olla henkisesti ja fyysisesti ja se on miulle nyt juuri se tärkein juttu!

Oletko itse yrittänyt sinnikkäästi vaan aina mahtua samaan vaatekokoon tai vaatteisiin, joihin olet joskus mahtunut? Ahdistaako kesällä herkuttelu ja miten selätät ahdistuksen?

Blogiystäväkirja

Camilla haastoi miut kertomaan asioita blogistani blogiystäväkirja-muodossa ja se onkin juuri sopivan leppoisaa tekemistä perjantai-iltapäivään, kun alkukesän viimeinen tentti on tehtynä ja vapaa viikonloppu siintää edessä päin!

Bloggaajan nimi: Emma

Blogin nimi: Haaveita ja hauiskääntöjä (ps. kirjoitan hausikääntöjä joka ikisellä kerralla väärin!)

Ikä / blogin ikä: Bloggaajalla pian 24 ja blogilla jo huisat viisi vuotta!

Aikaisemmat blogit: Teippirulla ja La moda de mundo. Teippirulla oli miun askartelu- ja käsityöblogi ja La moda de mundoa pidettiin hetki siskoni kanssa. Kuvattiin muun muassa yhteen postaukseen meidän kaikki takit ihan vain esittelymielessä - toki ei mihinkään asuun yhdistettynä vaan ihan kollarit jalassa oli päällä sitten toppatakki tai farkkutakki!

Miksi aloitit bloggaamisen? Muutin viisi vuotta sitten Joensuuhun ja arvelin, että blogin avulla pystyisin sekä tallettamaan itselleni muistoja matkan varrelta sekä viestimään kuulumisiani läheisilleni - eihän kaikille kavereille ja sukulaisille voisi kuitenkaan soitella joka päivä. Tällöin blogillani ei vielä ollut mitään erityistä suuntaa ja kirjoittelin milloin mistäkin. Pari vuotta sitten aloin kiinnostua liikunnasta, henkisestä hyvinvoinnista ja niiden yhdistämisestä, jolloin blogini lähti kehittymään nykyiseen suuntaansa - hyvinvointipainotteiseksi lifestyleblogiksi.

Mistä aiheesta postaat mielelläsi? Sellaisista aiheista, joista voi olla hyötyä myös postauksiani lukeville ja joita toivoisin itse lukevani blogeista. Esimerkiksi viimeisin vakityöstä irtisanoutumista koskeva postaukseni oli itselleni mielekäs kirjoittaa, sillä itse olisin kaivannut vastaavanlaisia postauksia, kun punnitsin, mitä tekisin omassa tilanteessani. Näin jälkeen päin huomasin, että se kiinnosti myös todella laajasti lukijoita ja kommenttien takaa löytyi ihmisiä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Lisäksi tykkään postailla aiheista, jotka herättävät tunteita - rakastan keskustelua postausten ympärillä.

Mistä aiheista et postaa mielelläsi? En halua juurikaan levitellä työhöni tai lähipiiriini liittyviä asioita erityisen tarkasti. Lisäksi kuulumispostaukset ovat miusta itsestäni aika tylsää luettavaa, ellen henkilökohtaisesti tunne kirjoittajaa, joten en myöskään itse suosi niitä blogissani. Kuulumispostauksella on toki helppo lopettaa lyhytaikainen blogihiljaisuus, mutta mieluummin käytän senkin postaukseen olevan ajan johonkin innostavaan tekstiin. Tietysti, jos elämässä on tapahtunut jotain suurta ja mullistavaa, voin kirjoittaa kuulumispostauksen - tai jos muuten vain haluan fiilistellä esimerkiksi kesää.

Blogistani tulee isona: Lukijoita sekä kirjoittajaa inspiroiva sivusto, jonne on mukava tulla lukemaan uusia postauksia, saamaan vinkkejä sekä löytää uutta ajattelemisen aihetta. Kokonaisuudessaan haluan blogillani luoda positiivista energiaa ihmisiin, kannustaa ihmisiä panostamaan omaan hyvinvointiinsa ja nauttimaan elämästä. Suuria tavotteita, mutta mitä sitä liian helposti saavutettavia luomaankaan!

Kuinka kriittinen olet omaa blogiasi kohtaan? Nykyisin uskallan jo kertoa tuttaville, että minulla on blogi ja kutsua heitä esimerkiksi tykkäämään blogini Facebook-sivuista - moinen ei olisi tullut kuuloonkaan vielä pari vuotta sitten. Olen yrittänyt panostaa blogini ulkoasuun ja kuviin viime vuoden aikana selkeästi enemmän, haluan tuottaa laadukasta sisältöä ja tarjottavaa lukijoille. Blogimaailma on kovaa kilpailua ja minustakin olisi hienoa, että yhä useampi ihminen saisi blogistani iloa ja energiaa, joten haluan pitää laadun hyvänä. En postaile edes joka kolmas päivä, sillä haluan, että minulla on aikaa panostaa postaukseen ja että minulla on todellinen idea postauksen toteuttamiseksi - jos koen kirjoittaneeni hutaistun postauksen, tulen siitä lähinnä vain surulliseksi ja pohdin, miksi edes kirjoitin sen. Olen myös huomannut, että ihmiset ehtivät paremmin lukea ja kommentoida postauksia, kun niitä ilmestyy esimerkiksi vain kahdesti viikossa. Ehkä menestyäkseen bloggaajana täytyisi tietenkin kirjoittaa useammin.

Mitä tapahtuu blogisi kulissien takana? Ideointia ja inspiraation etsimistä! Kuten aiemmin kirjoitin, haluan tuottaa hyödyllisiä postauksia, joista on iloa myös lukijoille ja tätä varten täytyy lukea esimerkiksi lehtiä, uutisia, muiden postauksia ja muuta materiaalia. Kerään ideoita ylös ja toteutan niitä sopivina ajankohtina, jolloin niille voisi olla kysyntää.

Blogin kautta olen saavuttanut: Olen saanut paikan jakaa tekstejäni ja ottamiani kuvia. Valokuvaus on ollut pitkään minulle rakas harrastus ja on ihanaa, että on jokin väylä, jonka kautta jakaa kuvia. Lisäksi olen tehnyt toimittajan hommia jo monta monta vuotta, joten kirjoittaminenkin on hyvin mieluisaa puuhaa - blogissa saa kuitenkin tuottaa hieman rennompaa ja omaperäisempää sisältöä kuin toimittajana. Lisäksi olen saanut ihania ystäviä elämääni, joiden kanssa vietämme aikaa myös muiden kuin blogijuttujen merkeissä. Ainiin! Ja olen oppinut jotain tuosta koodaamisen ihmeellisestä maailmasta - aika paljon on edistytty esimerkiksi Teippirulla-blogini ajoista, jolloin kuva olivat kirpun kokoisia, teksti keskitetty ja ulkoasu muutenkin mahdollisimman Blogger!

Blogisalaisuutesi: Miulla on mielettömän taitavat koodariapurit Camilla ja Tuuli, joilta olen oppinut ihan mielettömästi ulkoasun, kuvien ja tekstien muokkaamisesta. Voin sanoa, että ongelma kuin ongelma, heiltä löytyy kyllä ratkaisu. Siinä sivussa olen oppinut itsekin jo tosi paljon juttuja, joilla olen saanut ulkoasua paranneltua miellyttävämpään suuntaan. Mutta ne ulkoasuongelmat ei taida koskaan loppua tästä blogimaailmasta, kun yhden korjaa, toinen tulee esiin..

Suosikkisovellukseni: Varmastikin Snapchat, jota alunperin vastustin kivenkovaa! On kiva jakaa päivittäisiä pikkujuttuja snäpissä läheisten kanssa. Instagram on toinen hyvä, mutta siellä en osaa oikein käyttää storiesia, joten päivitykseni tulevat lähinnä aina vain feediin. Lisäksi Instagramini on julkinen, joten en halua sinne ihan kaikkia elämäni juttuja jakaakaan. Miut löytää Instasta nimellä @emmaemukka

Lempibloggaajasi: Kaipaisin lukulistalleni hieman lisää luettavaa, sillä seuraan nykyisin lähinnä vain tuttuja ja hyväksi havaitsemiani blogeja. Suosikkejani ovat kuitenkin Behind the brown eyes, Fun, fitness and fashion, Päivänsäteen menninkäinen, Timanttikenkätyttö sekä Sadepisaroita niitynkukkasilla. Julkkisbloggaajia en jaksa kauaakaan seurata, mutta Janni Hussin blogissa on tullut vierailtua kyllä aina silloin tällöin - tykkään hänen positiivisesta elämänasenteestaan :)

Mikä erottaa blogisi muista? Blogini on rajautunut tarkastelemaan kokonaisvaltaista hyvinvointia - kategoriaa ei ole rajattu liian tarkasti, muttei tämä ole enää entisen kaltainen sillisalaattikaan. Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin painottamisen kautta pyrin blogin välityksellä tuottamaan ihmisille hyvää mieltä sekä kannustamaan huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan. Pyrin siis huomioimaan lukijan ja tuottamaan lukijalle hyödyllistä tietoa :)

Paras blogimuistoni: Varmastikin oman suunnan löytäminen, IBA-ehdokkuus viime keväänä, kaikki oppimani asiat koodauksesta ja blogimaailmasta sekä ystävät, jotka ovat löytyneet blogimaailman kautta <3

Kenet haastan mukaan? Miusta olisi kiinnostavaa kuulla Tuulin, Menninkäisen, Anen ja Jennin mietteitä näihin samoihin kysymyksiin :)

Irtisanouduin vakityöstä, josta pidän

Viime viikkoina olen pohtinut paljon tulevaisuutta, sillä valmistuminen lähenee onneksi kovaa vauhtia. Olen jo pitkän aikaa tiennyt, etten työskentelisi nykyisessä työpaikassani enää jouluna, sillä se ei vastaa koulutustani. En kuitenkaan osannut odottaa, että irtisanoutuisin jo elokuun alusta, heittäytyisin ehdoin tahdoin työttömäksi ja jäisin toivomaan, että tavoitteluni sijaisten paikoista tuottaisi tulosta. Niin kuitenkin vain kävi, kun viikko sitten perjantaina soitin esimiehelleni, että kaupantätiurani oli tältä erää tässä ja tänään jätin asiasta kirjallisen ilmoituksen. Aikamoisen sekava tunne! Miksi sitten näin kävi?

Olen ollut nykyisessä työpaikassani pian kaksi ja puoli vuotta. Nämä vuodet ovat olleet täynnä uusia haasteita, työssä kehittymistä, ihania työkavereita, itkua, naurua, tavoitteita ja niiden saavuttamista. Olen edennyt (jos niin voi sanoa) uusiin työtehtäviin tasaisin väliajoin ja olen nauttinut suunnattomasti uusien tehtävien mukanaan tuomista haasteista ja uuden oppimisesta. Mielenkiinto on pysynyt koko ajan yllä, koska työtehtävät ovat olleet monipuolisia ja mieluisia. Minullahan ei ole alan koulutusta laisinkaan, mutta olen valehtelematta oppinut näiden vuosien aikana aivan mielettömästi tästä alasta ja sen toimintaperiaatteista.

Tiesin, että jonain päivänä tulee se hetki, kun miun pitää luopua nykyisestä työstäni ja lähteä tavoittelemaan unelmiani opettajana. Soittelin työ- ja elinkeinotoimistoon sekä ammattiliittooni useita puheluita ja kävin jopa paikanpäällä tiedustelemassa, miten minun tulisi toimia tilanteessani; irtisanoutuako, jotta voin saada sijaisuuksia vaiko jatkaa nykyisessä työpaikassa ja ottaa sijaisuuksia, jos ne sopivat aikatauluihin. Mistään ei osattu oikein varmaksi sanoa, miten tilanteessani toimittaisiin, jos irtisanoutuisin vasta valmistumisen kynnyksellä; yksi pelotteli kolmen kuukauden karenssilla ja toinen sanoi, ettei karenssia tulisi laisinkaan. Yhtä kaikki, päätös tehdään tilannekohtaisesti. Noh, haluanko jäädä odottelemaan, tuleeko karenssia vai ei? En halua. Mieluummin käytän mahdollisen karenssiajan silloin, kun olen vielä opiskelija ja saan edes huisan 225 euron opintotuen. Samoilla linjoilla oli myös työkkärin asiakaspalvelija.

Karenssi ei ollut ainoa syy irtisanoutumiseen, sillä vaikutusta on myös todellisella palollani opettajan työhön. Minulle soitettiin viime lukuvuonna noin 15 kertaa, pääsisinkö sijaistamaan päiväksi tai jopa kahdeksi kuukaudeksi. Muistan, miten harmissani olin, kun jouduin sanomaan, etten pysty ottamaan sijaisuutta vastaan, sillä tiesin, etteivät he soittele uudestaan, jos sanoo monta kertaa ei - sijaisehdokkaita on kuitekin yliopistokaupungissa todella paljon. Toivon, että tänä lukuvuonnakin sijaisuuksia olisi tarjolla, sillä nyt ottaisin ne mielelläni vastaan eikä minulla ole mitään työntekoa rajoittavia tekijöitä muutamaa tenttiä lukuunottamatta.

Samaan aikaan tuntuu todella kummalliselta lähteä työpaikasta, jossa vaikuttaa jo kuuluvan kalustoon ja jossa kaikki on kuitenkin todella hyvin. Miulla on aivan ihanat työkaverit ja esimies, jotka ovat uskoneet minuun, opettaneet miulle paljon ja kannustaneet aina tilanteessa kuin tilanteessa. Päätöksen tehtyäni itkin parinakin iltana sitä, etten enää kohta olekaan osa tuota ihanaa porukkaa. Olen saanut töiden kautta myös ihania ystäviä elämääni, jotka saavat hymyilemään sinäkin lauantai-iltana, kun koko pulju tuntuu kaatuvan niskaan, on kamala kiire ja mikään ei mene putkeen - lopulta kuitenkin aina nauretaan.

Hirvittää myös hieman tuleva, sillä entä jos en saakaan sijaisuuksia? Minulla on valmistumiseni jälkeen turvana ansiosidonnainen, mutta ei sekään päätä huimaa, koska en ole tehnyt täyttä viikkoa opintojen ohella. Mutta vinkkinä tuleville opiskelijoille, ei se työnteko opintojen ohella ole mitenkään mahdotonta! Lisäksi se antaa oikeasti aika paljon sisältöä elämään. Toki viikonloppuisin saattaisi huvittaa ottaa vain rennosti, saunoa ja katsoa Haluatko miljonääriksi, mutta ei se ole hullumpaa olla töissäkään ansaitsemassa rahaa työpaikassa, jossa odottaa mukavat työkaverit.

Ei kuitenkaan kannata lähteä liikaa murehtimaan tulevaa, sillä olen melko varma, että flunssa-aalto tulee tänäkin syksynä ja autollisena olen vapaa menemään sijaistamaan vähän kauemmaksikin kuin keskustan kouluihin. Teen kaikkeni löytääkseni itselleni sijaisuuksia ja toivon, että ahkeruuteni palkitaan. Tykkään kuitenkin työnteosta ja olen todella motivoitunut siitä, että pääsisin kokeilemaan siipiäni alalla, jolle olen haaveillut pääseväni jo kaksikymmentä vuotta.

Löysin mietelauseen, jossa sanotaan, että "Jos haluat jotain sellaista, mitä sinulla ei koskaan ole ollut, sinun täytyy tehdä jotain sellaista, mitä et ole koskaan tehnyt". Lause sopii täydellisesti tilanteeseeni; vaikka luopuminen on hankalaa ja olen pohtinut monta kertaa, teenkö oikean ratkaisun, sydän sanoo, että nyt oli aika tehdä tämä päätös ja tavoitella sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut - opettajan työtä.

Miten olisitte toimineet tilanteessani? Oletteko itse irtisanoutuneet joskus ilman tietoa tulevasta työpaikasta ja oliko se kannattava päätös? :)

Balayage-raidoitus eli taatusti ihanat uudet hiukset

Miulla on ollut kymmenen vuotta samanlaiset hiukset - tai no, väri on vaihdellut ja välillä on leikattu hieman erilaisella twistillä, mutta periaate kuitenkin on pysynyt koko ajan samana. Vuoden 2017 maaliskuussa päätin, että on aika kokeilla jotain uutta ja lähden kasvattamaan hiuksia. Pitkiä hiuksia en halunnut vieläkään, sillä muistutan mielestäni luppakorvaista koiranpentua, jos miulla on pitkät hiukset. Tavoite olikin saada hiukset kasvamaan noin olkapäille ulottuviksi.

Olen taistellut pinnien kanssa, yrittänyt laittaa ponnareita, kihartaa ja suoristaa, mutta vuoden kasvatusurakan jälkeen tunsin itseni todellakin rumaksi ja hiukseni persoonattomiksi. Hiukset olivat aina olleet se, mitkä ovat keränneet kehuja ja joista olen tykännyt ihan mielettömästi - miksi miun piti alkaa haaveilla erilaisesta kampauksesta. Kasvattaessa kaikki hiukset olivat luonnollisestikin eripituisia, sillä takana miulla oli ollut vain noin 3-5cm pitkät hiukset kun taas oikealla puolella päätä hiukset saattoivat hyvinkin olla 20cm pitkiä ja ainakin merkittävästi eripituiset kuin vasemmalla puolella, jossa korvan päällä ei ollut laisinkaan hiuksia! Koska lähtötilanteessa kaikki olivat eripituisia, ne pysyivät koko kasvatuksen ajankin eripituisina, vaikka kävin niitä välillä siistiyttämässä kampaajalla.

Sain Mikolta joululahjaksi lahjakortin hiustenleikkaukseen ja -värjäykseen ja päätin, että käytän sen silloin, kun hiukset ovat riittävän pitkät johonkin selkeään malliin. Kuukausi ennen toukokuussa koittavaa kampaaja-aikaa oli aivan piinaa; en halunnut meikata, koska näytin kuitenkin tyhmältä, kun hiukset eivät asettuneet mitenkään. En välittänyt pukeutua muihin kuin urheiluvaatteisiin, koska olisi ollut hölmöä hillua sifonkipaidassa ja nahkahousuissa kun tukka hapsotti joka suuntaan. Miulla oli ihan todellinen ulkonäkökriisi!

Kun sitten vihdoin istuin taitavan Marikan kampaamotuoliin, olin niin odottavainen ja täynnä intoa uutta hiustyyliä odotellessa. Päätimme värjätä hiukset kolmella värillä balayage-tekniikalla; tyveen todella tummaa, sitten melko samanväristä keskelle kuin omissa hiuksissanikin ja latvat vaalennettiin ja vaaleita raitoja laitettiin myös ylemmäs! Miulla ei ole ikinä ollut omaa väriä vaaleampia hiuksia ja odotinkin vaalennusta jännityksellä. Yli kolmen tunnin uurastuksen jälkeen miulla oli uudet ihanat hiukset, jotka ovat latvoistaan suhteellisen samanpituiset ja jotka on värjätty eläväisen ja hyvinvoivannäköisiksi. En vieläkään osaa oikein päättää, haluanko tulevaisuudessa vielä latvoista napattavan sentin tai kaksi pois vai haluanko kasvattaa hiuksia sentin tai kaksi, jotta ne pysyisivät vaivattomasti yhdellä ponnarilla - noh, aika näyttää.

Joka tapauksessa olin kampaamokäynnin jälkeen niin onnellinen. Tunsin oikein puhjenneeni kukkaan, kun vihdoin peilistä katsoi nainen, jolla oli tukka ja meikki kunnossa - ja mikä parasta, hymy huulilla! Työkaverit eivät meinanneet tunnistaa minua ja itsekin peilistä katsoessa aina hämmentyi, että "voi vitsi miten kivat uudet hiukset". Toki seuraavana päivänähän miun oli itse laitettava hiukset, sillä kampaus ei luonnollisestikaan kestä saunomista. Heh, helppo homma, enhän osaa edes letittää..

Mutta minä opettelin letittämään. Tuli sotkulettejä, vähän lettiä muistuttavia lettejä ja hetkiä, kun lätkäisin vain pinnin päähän kuten olin tehnyt vuoden aiemminkin. Vuokatissa sitten aloin väkertää lettiä ja oho, ensimmäisellä yrittämällä onnistuin tekemään nurinpäin olevan letin! Olin niin hämmästyksissäni, että liimasin letin kiinni järkyttävällä määrällä lakkaa, ettei hieno vahinkotekeleeni vain levähtäisi. Yhtäkkiä osasin myös kihartaa hiukset "luonnollisen näköisiksi" eikä pikkuruiselle korkkiruuville. Mitä oli tapahtunut?

En tiedä, mutta nyt letittäminen sivulle käy vaivattomasti. Edestä taaksepäin en osaa vieläkään letittää, mutta ei kai sekään vaadi muuta kuin harjoitusta. On kuitenkin ihanaa, että vihdoinkin miulla on mieluisat hiukset, joihin saan pientä vaihtelua ihan vain letittämällä tai kihartamalla - ennenhän kampaukseni oli aina melko samanlainen. Vieläkään en jaksa joka päivä laittaa hiuksia mitenkään erikoisesti (etenkään, jos olen menossa kuuteen töihin), mutta sitten kun haluan panostaa, hiustenlaitto on yllättävänkin helppoa!

Väristyksestä olen tykännyt myös todella paljon ja erityisesti ponnareita ja lettejä tehdessä eri sävyt tulevat kauniisti esiin. Toki nyt olen ymmärtänyt myös sen, miksi sanotaan, että hiukset kärsivät vaalennuksesta - tuntuu, että latvat menevät helposti takkuun ja jopa katkeavat helpommin kuin hiukseni aiemmin. Ei tietenkään mitään merkittävää katkeilua, mutta hauska nähdä sama ilmiö omissa hiuksissa, jota on katsellut aiemmin vain blondanneiden hiuksissa!

Mitä tykkäätte uudesta tyylistä? Oletteko itse uskollisia saman kampauksen käyttäjiä vai tykkäättekö kokeilla erilaisia tyylejä? :)