Uunituore kasvatustieteiden kandidaatti

Perjantaina sähköpostiini tuli tieto, että minulle on myönnetty kasvatustieteiden kandidaatin tutkinto, ja että tutkintotodistukseni olisi noudettavissa. Aamulla heräsin jännittyneenä, sillä muistin, että kohta mie saan sen virallisen paperin tutkinnostani ja yksi elämänvaihe on paketissa! Totta kai tiesin, millainen paperi on tulossa, sillä opintojen edistymistähän pystyy seuraamaan koko ajan, mutta on se virallinen todistus leimoineen ja allekirjoituksineen kuitenkin jotain erityistä.

Tuntuu, että kandin tutkintoon kuluneet kolme vuotta ovat menneet ihan hujauksessa niin opitojen kuin "siviilielämänkin" puolella. Vastahan minä muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja astelin jännittyneenä suureen ja vähän pelottavaankin yliopistorakennukseen. Matkalle on mahtunut täysin turhia kursseja, suuria oivalluksia, paljon uutta ja tärkeää opittavaa, kokemusta opettamisesta ja tietenkin uusia ystäviä.

Vielä matkaa luokanopettajaksi on maisteriopintojen veran, jotka kohdallani venynevät vuiodella, sillä olen hamstrannut itselleni kokonaista neljä sivuainetta! Olen kuitenkin mielettömän ylpeä tästä saavutuksestani, koska tutkinto se on tämäkin ja sen eteen on täytynyt tehdä töitä. Välillä olen maannut sohvalla ja parkunut, etten ikinä tule valmistumaan, kun tekemistä on kertakaikkiaan aivan liikaa. Toisinaan olen ihmetellyt, mistä opintopisteitä oikein ropisee, vaikken ole nähnyt edes kovasti vaivaa kurssien eteen.

Onneksi miulla on ympärilläni rakastava perhe, mies, sukulaiset ja ystävät, jotka tasaisin väliajoin muistuttavat minua siitä, että olen halunnut tätä jo pienestä pitäen. Jotka auttavat eteen päin silloin, kun kaikki tuntuu ihan katastrofilta. Jotka haluavat tietää, miten opinnot etenevät ja millaisia juttuja kursseilla tehdään. Ihminen, joka istuu sohvalle viereen, silittää hiuksia ja kaivaa kalenterin esiin ja merkkaa siihen asiat tärkeysjärjestykseen, kun en itse enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmat, jotka muistavat kertoa olevansa ylpeitä saavutuksista ja kannustavat aina tekemään niitä juttuja, jotka ovat itselle tärkeitä. Ystävät, jotka muistuttavat, etteivät opinnot ole lähellekään koko elämä, vaan välillä kahvitellaan, silitellään kissoja ja haukataan hampurilaista hetkestä nauttien. Kiitos teille kaikille, että olette elämässäni! <3

Nyt lähden juhlistamaan valmistumistani nuudelitonnikala-annokseni pariin ja illaksi suuntaan töihin! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! :) Ja kiitos myös kaikille blogitovereille, teidän kanssa koulujutut unohtuu ja mieleen muistuu, että harrastukset ovat tärkeä osa elämää :)