Saamaton nahjus

Väitetään, että tehokkuutta, ripeyttä ja omatoimisuutta korostetaan nykymaailmassa liikaa; kaikkien pitäisi juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, tehdä montaa työtä, hoitaa kotia ja siinä sivussa olla vielä loistavia puolisoita, vanhempia tai lapsia. Ilmeisesti tämän ilmiön vastaliikkeeksi on syntynyt saamattomien nahjusten -yhdistys, jossa pyritään elämään kuin hidastetussa filmissä - ainakin sellaisiin olen törmännyt aivan liian usein.

Seison S-marketin kassajonossa ostoskärrit täynnä ruokaa ja pohdin, miten jono liikkuukin niin hitaasti. Edessä oleva rouva on laittanut ostoskärrit hihnan viereen ja seisoo itse kärrien toisella puolella. Sieltä hän sitten kurottelee ostoksiaan ja koittaa saada ne heitetyksi hihnalle - välillä osuu ja välillä ei. Eihän sitä onneksi kätevämmin voisi tehdä. Mutta kassaneitiä hitaus ei haittaa, nimittäin hän tekee työtä yhdellä kädellä ja työtätekevänkin käden rakennekynsiä täytyy koko ajan varoa. Ilme on tympeä eikä iloisesta ja reippaasta asiakaspalveluasenteesta ole tietoakaan - kun hän nyt vaan pääsisi kotiin huilaamaan eikä tarvitsisi istua siinä kassalla.

Pääsen vihdoin pakkaamaan tavaroita sillä aikaa, kun kassaneiti lyö niitä kassaan. Edelläni oleva rouva miettii edelleen, miten sijoittaisi ostoksensa kolmeen kassiin. Lappaan omat ostokseni tuttuun tapaan kassiin; painavat alle ja kevyet sekä särkyvät päälle. Rouva laittaa tavaraa pussiin, ottaa pois, haluaakin lisämuovipusseja ja pakkaa jälleen. Menen maksamaan, nappaan viimeiset tuotteet kassiin ja lähden autolle. Toivottavasti rouvakin selviää sieltä tunnin sisällä omalle autolleen.

Koulussa pitäisi päättää, miten ja milloin tehdään ryhmätyötä. Osa haluaa ehdottomasti, että kokoonnutaan teekupposten ääreen meluisaan kahvilaan tekemään työtä, koska niin se on paljon leppoisampaa. Eli lipitellään teet, höpötellään kuulumiset ja tiiraillaan ympärillä olevia ihmisiä samalla, kun kaikki selailevat Facebookia. Puolentoistatunnin jälkeen tajutaan, että tehtävää ei ole edes aloitettu ja kolmasosalla porukasta on jo kiire jonnekin - haluan päästä helpoimmalla -ryhmäläinen jakaa jokaiselle osa-alueet aiheesta ja hän voi olla se, joka kokoaa kaiken ja kirjoittaa johdannon.

Kotona jatkan omaa isompaa kirjallista koulujuttuani, joka on tarkoitus tehdä itsenäisesti. Olen kyllä halukas tekemään yhteistyötä muiden kanssa, kunhan se hyödyttää molempia osapuolia eikä niin, että minä etsin tietoa ja jaan sen sitten toisten kanssa. Facebook kuitenkin plinkuttaa vähän väliä merkiksi, että taas joku kaipaisi apua ja minun pitäisi alkaa neuvomaan - kun minä en ole tämän kurssin vetäjä, vaan ihan vain kanssaopiskelija. Totean, että pääsen helpommalla, kun sanon suoraan ja rehellisesti en ole vielä siinä vaiheessa tai en halua jakaa tekstiäni, koska se on minulle henkilökohtainen ja se on sitä paitsi keskeneräinen.

Vain näiden muutaman esimerkin avulla saa varmasti sellaisen käsityksen, että minulla olisi kiire jonnekin ja haluaisin tehdä kaiken vain nopeasti. Toisinaan tämä pitääkin paikkansa; miksi hukata aikaa teen lipittelyyn koulutehtävien merkeissä, kun kaikki voivat kirjoittaa työhön oman osuutensa kotikoneelta silloin, kun itselle parhaiten sopii. Kaverihetket on sitä paitsi huomattavasti mukavampi hoitaa ilman koulutehtäviä.

Se, että haluan hoitaa pakolliset ja ei-niin-hauskat-jutut ripeästi alta pois, kielii siitä, että haluan käyttää aikani merkityksellisempiin juttuihin kuten kavereiden ja perheen kanssa olemiseen, liikkumiseen ja harrastusten parissa toimimiseen. Olen niin onnellinen esimerkiksi siitä, että sivuaineryhmässäni saa itse valita, kenen kanssa tekee parityöt; kun OneDrive, tasapuolinen työskentely ja kouluhommista erilliset kaverihetket ovat molemmille itsestäänselvyys. tuntuu, että tehtävä on oikeastaan jo tehty, vaikka se olisi vasta aloitettu.

En tarkoita, että kaikkien pitäisi toimia tietyllä tavalla tai pyrkiä olemaan mahdollisimman tehokkaita, mutta ainakin itse laiskistun sitä enemmän, mitä vähemmän ja hitaammin teen asioita. Nämä ovat todella pieniä asioita, mutta kun niitäkin sattuu toisinaan saman päivän aikana monen monta, alkaa nauru olla jo herkässä, kun huomaa, että taas joku homma etenee käsittämättömän hitaasti. Kun vähän viitsii vaivautua. asiat sujuvat joutuisammin ja ainakin omasta mielestäni mukavammin - kun antaa asioille aikaa juuri niiden vaatiman määrän, jää enemmän aikaa kaikelle muulle.

Löytyykö yhtäkään kohtalotoveria? Mihin olette kyllästyneet ihmisissä tai ihan itsessänne?