Liikunnallisuus onkin korvien välissä

 Urheilullisuus ei ole synnynnäinen ominaisuus, vaan mielenkiinnonkohteet ja kokemukset ohjaavat urheilullisuuden syntymistä valtavasti. Ympäristöllä on suuri vaikutus siihen, millaisena liikkujana itsensä käsittää ja millaiseksi liikkujaksi kehittyy. Aina tähän talveen saakka olen ajatellut, etten missään nimessä ole urheilullinen ja olen mieltänyt itseni ennemminkin mukavuudenhaluiseksi sohvaperunaksi. Olen kuitenkin ymmärtänyt jotain ja haluan jakaa sen teidänkin kanssanne, vaikkakin postauksesta tulee hyvin henkilökohtainen ja minua vähän jännittääkin, mitä ajattelette siitä.

 Alakouluikäisenä urheilullisuutta ei tarvinnut oikeastaan koskaan miettiä. Olin keskiverto-oppilas koululiikunnassa ja tykkäsin kouluajan ulkopuolella pelata pihapelejä, käydä lenkillä ja viettää muutenkin aikaa ulkona. Tuollainen vapaaehtoinen, huomaamaton ja leikinomainen liikunta vei helposti mukanaan. Yläkoulun puolella kuitenkin huomasin, että keskuudessamme alkoi olla "huippu-urheilijoita" eli heitä, jotka olivat harrastaneet alakoulusta lähtien samaa lajia ja kokivat olevansa vähintäänkin SM-tason urheilijoita. Ja olihan joukossa ihan kunnon urheilijoitakin, mutta enemmän se taisi olla se juttu, että "mie oon tosi urheilullinen, hyväkroppainen ja terveet elämäntavat omaava, koska olen harrastanut jo niin pitkään lajiani".

Aloinkin yläkoulun puolella huomaamattani ajatella, että minä en ole urheilullinen tai kiinnostunut liikunnasta. Sama ajattelutapa jatkuikin läpi lukion, vaikka kävinkin lenkillä melko säännöllisesti ja joskus jopa tanssitunneilla. Kävelylenkit olivat kuitenkin kuulumistenvaihtohetkiä ystäväni kanssa, joten en osannut ajatella niitä liikuntana ennen kuin vasta paljon jälkeen päin. Lukio- ja yliopistoaikana tuntui, että kaikki muut kävivät salilla tai harrastivat aktiiviliikuntaa muuten. Minä tykkäsin skräpätä, viettää aikaa perheeni kanssa, käydä lenkillä silloin kun huvitti, kirjoittaa erilaisia juttuja ja vetää kerhoja alakoululaisille. Ei virallisia liikuntaharrastuksia, joten en ole urheilullinen.

Useita kertoja olen löytänyt itseni "vitsailemasta" siitä, kuinka en ole mikään liikuntaintoilija ja naureskeluni lomassa olen ajatellut, että kaikki muutkin ajattelevat niin. Vaikken olekaan ollut ylipainoinen, olen silti ajatellut, että olen vähän tälläinen pullero, koska en tykkää käydä juoksemassa tai salilla. Olen ajatellut, että näkeväthän kaikki sen minusta jo päälle päin, ettei raudan nostelu kiinnosta, joten miksi en voisi itsekin naureskella asialle.

Kuten varmasti muutkin itselleen naureskelleet tietävät, se on ihan okei niin kauan kuin se ei ala harmittamaan itseä. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuntea harmitusta siitä, että en kokenut olevani liikunnallinen, jota oletin kaikkien tänä päivänä tavoittelevan. Yksi parhaimmista ystävistäni on aina ollut aktiiviliikkuja ja helpostihan olen itseäni häneen verrannut ja naureskellut omalle "laiskuudelleni". Ja eihän se varsinaisesti ole kivalta tuntunut, että tuntee itsensä sohvaperunaksi, kun toinen kertoo juuri viikon treenihetkistään. Kamalia olivat myös terveystarkastukset, jossa sai aina ajatella, että en voi olla terveydenhoitajan mielestä liikunnallinen, kun käyn vain lenkillä itsekseni.

Itsensä vertaaminen muihin onkin loputon suo, jonne ei kannata edes lähteä rämpimään. Kun aloin aikuisena miettiä, että niin monet ystäväni rakastavat juoksulenkkejä ja punttien nostelua salilla, vertasin itseäni automaattisesti muihin. Olen aina tykännyt kävelylenkeistä ja satunnaisista kotitreeneistä olkkarin lattialla, mutta eihän kävely ole ollenkaan niin trendikästä ja tehokasta kuin juoksu - trendikkyyttä karsii etenkin se, että tykkään sauvakävellä. Uusien ihmisten kanssa jutellessanikin olen saattanut todeta vain "harrastatko jotain liikuntaa" kysymykseen, että "käyn mie joskus lenkillä, mutta en oo mikään himoliikkuja", vaikka olenkin käynyt neljä viisi kertaa viikossa kävelemässä!

En myöskään ole urhannut eurojani kalliisiin tuulipukuihin ja monen sadan euron lenkkareihin - mutta enhän minä niitä tarvitse, koska en ole aktiiviliikkuja, nehän on vain heille suunnattu. Ärsyttäviä yleistyksiä, joita olen kuullut vuosien mittaan sieltä ja täältä - ei niitä usein minuun ole suunnattu, mutta kyllähän niitä aina itseensä liittää, kun moisia kommentteja kuulee tai lukee ympäristöstään. Ja ainakin kun valmiiksi jo ajattelee, että "minä olen laiskamato, joka ei tykkää liikunnasta", kommentit tuntuvat aina vain pahemmin omakohtaisilta.

 Tänä talvena kuitenkin tajusin jotain. Minä olen urheilullinen! Käyn kolme kertaa viikossa salilla ja lenkkeilen kahdesti viikossa. En edelleenkään harrasta juoksulenkkejä, koska en tykkää juoksemisesta ja se on maailman epämukavimpia liikuntamuotoja minulle. Sauvoja en ole hukannut minnekään ja pidänkin niitä mukana lenkeillä aina silloin tällöin (ja olen huomannut, että sehän on oikeastaan aika muodikasta!).

Salilla käynnistä olen innostunut löydettyäni oikean ympäristön ja oikeat ihmiset sitä kannssani harrastamaan. Eilen hyvä ystäväni totesi puhelimessa, että "voi miten olenkaan odottanut tätä päivää, että sä alat tykätä salilla käymisestä". Aiemmin olisin ottanut kommentin niin, että ystäväni haluaa varmasti muistuttaa minua siitä, miten laiska olenkaan aiemmin ollut, mutta nyt en ajatellut asiaa niin. Osasin heti vastata, että olen kiinnostunut salilla käymisestä nyt, kun minulla on paikka, jossa kukaan ei katso arvostelevasti, jossa voin treenata hyvillä mielin ja mukavien ihmisten kanssa.

Minulle selvisikin, että urheilullisuus on asennekysymys, josta päätetään korvien välissä, ei kalenterissa olevien jumppatuntien perusteella. Olen oppinut nauttimaan liikunnasta enkä enää häpeile kertoa, millaista liikuntaa harrastan. Maailmassa on miljoona muutakin lajia kuin juoksu, joista minulle sopii huomattavan paljon paremmin moni muu. (Niin, tätähän minulle on kerrottu kotona koko pienen ikäni, että muitakin lajeja on olemassa. Minua on kannustettu kokeilemaan kaikenlaisia lajeja, joten kiitos äiti, isi ja siskoni, nyt olen sen oikean lajin löytänyt <3) Olen myös hankkinut niitä urheiluvaatteita, sillä ne tekevät liikkumisesta huomattavasti mukavampaa. En kuitenkaan osta niitä parinsadan euron lenkkareita, koska ei ne kestä kuitenkaan sen pidempään kuin neljänkympin kengätkään.

Tämän postauksen treenihousut on osin saatu House of Brandonilta blogiyhteistyön merkeissä ja olen näistä ihan tosi innoissani! Housuista ei näy läpi, ne ovat mukavan tuntuiset jalassa ja näyttävät kivoilta! Juuri nämä housut olivat loppuneet heidän valikoimastaan ennen postauksen tekoa, mutta kannattaa käydä katsomassa myös muita Icaniwillin treenihousuja, jos mielii löytää uutta ilmettä liikkumiseen :)

Millaisia ajatuksia postaus teissä herättää? Löytyykö muita, jotka ovat kamppaileet oman liikunnallisuutensa kanssa?