Kun tiedät opiskelevasi oikeaa alaa

Kyllä ihminen voi olla onnellinen! Voisin hymyillä ihan koko ajan ja höpöttää taukoamatta tästä miun superjännästä päivästäni, kun pääsin sijaistamaan ykkösluokan opettajaa omassa alakoulussani - tunnen vaan niin vahvasti, että tämä ammatti on juuri se miun juttu <3 Olen aiemminkin kirjoitellut luokanopettajakoulutuksesta, omasta haaveestani olla opettaja ja koulutukseen hakeutumisesta, mutta nyt haluan jakaa ihan näin tuoreeltaan ajatuksiani siitä, millaista oli oikeassa koulumaailmassa.

Vaikka harjoittelun alussa opettaja sanoo, että häntä ei kannata huomioida siellä luokan perällä, ja että ihan rohkeasti vaan toimii omien aatosten mukaan, ei se todellisuudessa kuitenkaan mene niin. Vaikka kuinka yritän unohtaa opettajan läsnäolon, se pyörii mielessä, kun täytyy miettiä, miten hän olettaa minun missäkin vaiheessa toimivan. Tänään minuun oikeasti luotettiin. Minulle avattiin luokanovi, esiteltiin tilat, annettiin tunnukset tietokoneelle ja lopuksi sanottiin iloisesti, että missä vain apua tarvitsee, niin saa tulla kysymään vaikka kesken tunnin. Sen jälkeen kuitenkin ovi suljettiin ja aloin tekemään työtäni; opettamaan omalla tyylilläni ilman pohdintoja siitä, mitä se kokeneempi aikuinen luokassa ajattelee metodeistani.

Meillä meni tosi hyvin! Opiskeltiin yhdessä H-äännettä, laskettiin matikkaa ja vähän isompien oppilaiden kanssa pidettiin levyraatia. Olin harjoittelun perusteella varautunut siihen, että pahimmillaan homma menee ihan läskiksi ja tulen kotiin tukka pystyssä ja lapset kertovat kotona, että "meillä oli tosi huono ope, luokassa oli koko ajan kamala häly eikä opittu mitään". Opettaminen tavallisessa koulussa oli kuitenkin ihan erilaista kuin normaalikoululla; norssillahan harjoittelijat vaihtuvat kymmeniä kertoja lukukauden aikana, mutta tavallisessa koulussa on omat opettajat ja heidän sijaisensa, joita tämän päivän kokemusten perusteella kohdellaan aivan samalla tavalla kuin muitakin koulun aikuisia.

Työrauhan aikaansaaminen on ollut aina hieman haasteellista minulle, koska oikeat keinot ovat puuttuneet. Olen kuitenkin todennut opintojen edetessä, että pienten kanssa toimivat yksinkertaiset kysymykset kuten "Miten olet tänne joutunut, eikös siun paikka ole tuolla toisaalla" tai "Missä siun kirja on, etsitään se yhdessä". Kun pienet saavat huomiota, hommat alkaa pelittää ja he hämmästyvät itsekin, että "mitäs mie muuten täällä teen, kun istun ihan muualla" - tahatonta (joskus toki tahallistakin) haahuilua, mutta söpöjähän ne on! Isompien kanssa puolestaan päätin neuvotella säännöt heti selviksi, joten tunti sujui rauhallisesti ilman turhaa nipottamista ja hälinää. Täytyy olla tyytyväinen tähän saavutukseen! Toki täällä maalla voidaan olla muutenkin vieraskoreita, mutta sen näkee seuraavilla sijaistamiskerroilla.

Parasta koko päivässä oli kuitenkin se, että tunsin kuuluvani juuri sinne; opettamaan, ohjaamaan ja tukemaan oppilaita. Ihan mieletöntä, ei sitä oikein osaa edes sanoin kuvailla! Kaikki vuorovaikutus oppilaiden kanssa, innostuneet ilmeet (ja ne vähemmän innostuneet, jotka kuitenkin saatiin houkuteltua hieman iloisemmiksi), suloinen piirustus, kaikki lasten sijaiselle antamat ohjeet ja mukavat entiset opettajat - tulevat kollegat - teki tästä päivästä todella mieleenpainuvan. Ja ensimmäinen työsopimus, jossa lukee työtehtäväkohdassa "luokanopettaja", se menee talteen!

Tästä tuli nyt juuri tällainen hehkutuspostaus kuten ajattelinkin, mutta ehkä tästä on apua edes heille, jotka miettivät, jaksaako siihen VAKAVA-aineiston opiskeluun uhrata oikeasti kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja. Minun unelmani on ollut 4-vuotiaasta saakka olla luokanopettaja ja tämä päivä vahvisti entisestään opiskeluintoa ja halua valmistua, jotta pääsee työelämään. Tekemään työtä, joka tuntuu niin merkitykselliseltä, ainutlaatuiselta ja mielettömän hienolta!

Onko teillä kokemuksia siitä, että olette juuri oikealla alalla? Löytyykö lukijoista muuten muita opettajia tai opettajainkoulutukseen aikovia? :)