perjantai 27. helmikuuta 2015

Isompi lehtijuttu ja huikea fiilis!

Vielä sentään saman kuukauden puolella tulee tämä ja edellinen postaus.. Aika on kulunut ihan siivillä; koulua, töitä, ystävänpäivä, vuosipäivä, tentteihin lukua, portfolioita.. Välillä tuntuu, että on ehkä vähän turhankin paljon tekemistä samalla hetkellä, mutta aina sitä hetken jaksaa kaameaa hyrskynmyrskyäkin!

Tämä viikko on kuitenkin sujunut leppoisasti, sillä on ollut pelkkää koulua ja sitäkin ihan älyttömän vähän. Olen ehtinyt tällä viikolla jopa miettiä, mitä kaikki ne opiskelijat, jotka eivät käy töissä opintojen ohella, tekevät sillä vapaa-ajan määrällä, mitä koululta jää! Aamuisin olen saanut nukkua pitkään ja olen ollut kotona joka päivä jo iltapäivällä, tuntuu ihan lomalta!

Sain ystävänpäiväkukkia rakkaalta! <3
Työrintamallakin on tapahtunut suuria juttuja, joista olen äärettömän iloinen ja ylpeä! Aiemmassa postauksessa kirjoittelin uuden opetussuunnitelman Move-mittauksesta ja juttu laajeni lopulta niin, että valloitin Karjalan Heilin aloitusaukeaman artikkelillani. Aiempaan verrattuna palstatila kaksin- paikoin jopa kolmikertaistui ja sain paljon palautetta jutustani. Täytyy sanoa, että hymy kareili kyllä huulilla taas muutaman päivän. Kirjoittaminen on niin ihanaa puuhaa! :)

Kirjoittamisesta puheenollen, sain myös ensimmäistä kertaa palautetta koulukavereilta blogistani. Oli suhteellisen hämmentävä hetki, kun muutama toveri rupesi antamaan kehitysehdotuksia ja palautetta blogistani. Mutta hienoahan sitä oli saada ja palautteen pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan lisää :) Esimerkiksi juuri postausten tyyleistä tuli palautetta; tämähän on tällainen tavanomainen kuulumishöpinä-postaus, mutta myös kriittisiä ja kantaaottavia postauksille ilmeisesti löytyy lukijoita, mikä oli kiva huomata!


Huolimatta siitä, että ensi viikolla herätyskello laulaa armottomasti joka aamu kello 5.10 kutsuen postia kantamaan, koetan päästä takaisin blogimaailmaan -edes sitten muutaman kerran, tämä tauko on ollut kohtuuttoman pitkä! Kuten erään ystäväni kanssa totesimme; toisinaan aika menee vain niin nopeasti, ettei kaikkea ehdi tehdä. Tosin blogin pariin on aina ihana palata pidemmänkin tauon jälkeen!

Nyt lähden selvittelemään muutamaa blogin ulkoasuun liittyvää seikkaa ja pakkaamaan laukkua -ehkäpä seuraava postaus kertoo, missä laukku purettiin! ;)

Mitä sinä haluaisit enemmän blogiini? Mistä olisi kiinnostavaa lukea?

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

"En saa poikaystävää, koska en jaksa tehdä riittävästi punnerruksia"

Tassu pystyyn, kuka muistaa sen ihanan tunteen, kun aamulla heräsit ja muistit, että tänään koulussa on kuntotesti! Vastalihaksien rutistelua, flamingo-seisontaa, venytyksiä, hyppyjä ja paljon muuta mukavaa oli tiedossa - tietenkin siksi, että saisimme tuijotella arvosanataulukoita miettien, että "luulin, että minulla meni hyvin".

Eilen koimme opiskelukavereideni kanssa suuren järkytyksen liikunnan demolla, kun opettajamme esitteli meille uuteen opetussuunnitelmaan sisältyvän Move!-ohjelman. Moven on tarkoitus kartoittaa 5. ja 8. luokkalaisten fyysisen toimintakyvyn tasoa kuntotestinomaisella testauksella. Testin tulos ei kuitenkaan vaikuta liikunnan arvosanaan, vaan sen on tarkoitus antaa niin oppilaalle kuin huoltajallekin tietoa lapsen fyysisestä toimintakyvystä ja siitä, miten sitä voisi kehittää.


Ideana ihan hyvä, mutta.. Montako etunojapunnerrusta jaksoit tehdä 11-vuotiaana? Kai nyt ainakin parikymmentä? Minä en varmaankaan edes tiennyt noin pienenä tyttönä, mitä punnerrukset ovat saati kuinka niitä oikeaoppisesti tehtäisiin. Nyt kuitenkin saadakseen hyvän arvosanan testistä, 11-vuotiaan tytön pitäisi punnertaa yli 26 kertaa minuutissa. Suruhymiön (eli huonoimman arvosanan) saa, mikäli tekee alle 15 punnerrusta minuutissa.

Pahinta ei ehkä ole liikkeiden määrät, vaan sanallinena arvio, jonka suorituksista saa. Kategorioita on siis kolme; iloinen, neutraali ja surullinen hymiö. Kun oma hymiö löytyy tehtyjen toistojen mukaan, voi sanallisen palautteen lukea hymiön vierestä. Punnerrusten iloisen hymiön vieressä ylistetään lapsen taitoja ja neuvotaan, miten niitä voi edelleen kehittää. Palaute loppuu lauseeseen:

"Ja onhan atleettinen body silmää hivelevä kapine potentiaaliselle tyttö- tai poikaystävällekin..."



Mitä miettii viisi punnerrusta tehnyt 11-vuotias, murrosikään tuleva nuori neiti, kun hän kuulee monta kymmentä punnerrusta tehneen kaverinsa palautteen? "Hmm, en pystynyt tekemään tarpeeksi punnerruksia, kroppani on ruma enkä saa koskaan poikaystävää." Seuraava suunta on treenaaminen (toki, treenaushan ei mene hukkaan, kun sitä tekee järkevissä määrin), itsetunto-ongelmat ja monet muut harmit.

Seurustelukumppanin kalastelu -kommentti ei suinkaan ole ainoa laatuaan. Kommentteja löytyy myös keskivartalon lihaksistoon ja käsittelytaitoihin liittyen. Kommenteissa on myös kannustavia kohtia, mutta nämä valitettavasti jäävät ilkeältä kuulostavien kommenttien varjoon.

"Vai haluatko oikeasti näyttää jonain päivänä Notre Damen kellonsoittajalta?"

"Jopa tietokoneen tai pelikonsolin käyttö tehostuvat, kun räpylöittesi motoriikka paranee."


Ymmärrän kannustamisen liikuntaan ja terveelliseen elämään, mutta ymmärrän myös niitä herkässä iässä olevia lapsia, joilla on vaikeuksia muutenkin median ja ympäristön luomien ulkonäköpaineiden keskellä. Itse en opettajana haluaisi toteuttaa testiä yhdellekään oppilaalle, se on lannistava kaikille muille paitsi huippu-urheilijoille.

Millaisia tunteita tämä teissä herättää?





sunnuntai 1. helmikuuta 2015

On meillä stereot, televisio, mikroaltouuni ja videonauhuri

Hipaisen näyttöä, napautan ja liu’uttelen. Nykyään laskujen maksaminen, tapaamisten sopiminen sekä Facebookin päivittäminen käy vaivattomasti. Koululaisten ei tarvitse kuljettaa repuissaan painavia kirjoja, kun verkkokirjat ovat korvaamassa painavia paperisia opuksia ja mikä parasta, enää koira ei voi syödä kotitehtäviä, kun tehtävät palautetaan sähköisille oppimisalustoille.

Kirjoitustaidon opettaminen voidaan pian jättää kokonaan opetussuunnitelmasta pois, sillä lapsi on todennäköisesti oppinut sormien liikutaamisen näppäimistöllä vähän sen jälkeen, kun on päässyt synnytyslaitokselta kotiin. Turhaahan se olisikin, että ihminen osaisi allekirjoittaa esimerkiksi sopimuspapereita, kun puumerkin voi hoitaa sähköisesti. Jos kuitenkin tosi paikka tulee, osaa jokainen piirtää jonkinlaisen ilmapallon allekirjoituskenttään.


Montako kertaa olet kuullut, että nykynuorilla on liian helppoa niin koulussa kuin vapaa-ajallakin? Isovanhempien ja vanhempien vuosikerralla on ollut paljon rankempaa, kun kouluun on pitänyt hiihtää, taloudessa on ollut vain yksi puhelin keskellä taloa, pleikkareista ei ole tiedetty mitään ja kouluruuasta on pitänyt nauttia, kun se on eteen annettu.

Oletteko koskaan miettineet teknologian ylivaltaa tänä päivänä? Jos ennen rankkana pidettiin kouluun suksimista, ja harmiteltiin, että perheen ainoan puhelimen puheluita pystyi kuuntelemaan varaluurista toisessa kerroksessa, tänä päivänä surkuttelu voisi kohdistua siihen, miten jatkuva ruutujen tuijottelu saa aikaan päänsärkyä ja turhautumista.

Koulupäivät eivät täyty enää mahdollisimman kauniin käsialan opetuksesta tai kalvosulkeisista. Tavalliasena koulupäivänä parikymmentä nuorta istutetaan tietokoneen eteen tekemään PowerPoint-esitystä toisesta maailman sodasta tai suomen kielen kehityksestä. Mikäli slideshow:t eivät tule valmiiksi tunneilla, armonaikaa niiden loppuun saattamiseksi saa sen verran, että riittää, kun kotoa käsin palauttaa tehtävän Moodleen ensi tunniksi. Tietenkin oletuksena, että jokaisesta kodista löytyy tuo toistasataa maksava Microsoftin tuote. Ja että kotona vielä jaksaisi istahtaa tietokoneelle.

Välillä voisi ottaa rennommin.
Kun vihdoin päättää ottaa omaa aikaa ja antaa tietokoneen olla omissa oloissaan, saattaa silti suunta olla teknologian pariin. Blogi pitäisi päivittää, iPadilta voisi tarkastaa yhden jutun ja eiliset Salkkaritkin olisi kiva nähdä! Mikäli päättää hetken ottaa rennosti telkkaria katsellen, voi usein heittää hyvästit rauhalliselle katseluhetkelle. Elisa Viihde aukeaa hitaasti, muttei niinkään varmasti. Yhteysvirhe tuntuu olevan sen suosikkilause.

Entä jos kuitenkin lähtisi ulos jonkun kanssa? Eihän tänäpäivänä enää tarvitse kävellä kaverin ovikelloa soittamaan, kunhan kaivaa luurin taskustaan ja kilauttaa. Tosin, 70-luvulla lankapuhelimista sekosi korkeintaan lanka, nykypäivän älypuhelimiin ei toisinaan pysty edes vastaamaan ja ne luulevat tietävänsä paremmin, mitä vastaanottaja haluaisi soittajalle sanoa. Isänikin lähetti viime kesänä viestin, että "Olen elokuvissa", vaikka ruohonleikkuri pörisi vieressä täyttä häkää.

Turhauttaako teitä koskaan? Eikö pää koskaan tunnu poksahtavan kaiken elektroniikan keskellä? Oletteko pitäneet some- tai teknologiavapaata?

P.S. Joitain tekstikatkelmia on Karjalaisessa julkaistusta kolumnistani.